Uutiskatsaus 31.10.2022: Pelaajien valinta 2022

Pelipöydälle on eksynyt viimeisen kuukauden aikana sitä sun tätä. Kovin uutuus on Quest for El Doradon toinen lisäosa, Dangers & Muisca. Arvio lisäosasta on jo julkaistu, joten en lähde sitä sen tarkemmin esittelemään. Niille, jotka eivät jaksa arvostelua lukea, niin lyhyesti kyseessä on säännöiltään helppo, mutta hyvin viihdyttävä paketti, joka sopii erityisesti ensimmäiseksi lisäosaksi.

Meille Dangers & Muisca on siinäkin mielessä erityinen, että sen avulla Quest for El Dorado ylitti vihdoin tietyn maagisen rajan, jonka jälkeen peli jää kokoelmaan ja vakituiseen kiertoon. Alkuperäisessä pelissä oli kyllä potentiaalia ja imua, mutta ei tarpeeksi variaatiota. Yllätyksettömät karttapalaset ja staattinen torilauta saivat janoamaan lisäosia. Näistä ensimmäinen eli Heroes & Hexes paransi peliä kovasti, sillä kortteja oli jo enemmän (erityisesti, jos pelin hankkii promokorttien kanssa). Toinen lisäosa teki taas kartanrakentamisesta todella viihdyttävää, kun vanhojen palasten päälle lisäillään uusia ja rakentuville reiteille joko kauhistellaan tai nauretaan. En ole enää edes varma, pidänkö El Doradosta jopa eniten itse kartanrakennusvaiheessa.

Toinen suuri mullistus oli päästää irti peliin rakennetusta näennäisestä tasapainosta ja syleillä satunnaisuutta. Nykyisin nakkelemme karttapalaset ja niiden päälle laitettavat lisäosat miten sattuu ja tarvittaessa vain hieman korjaillaan. Valmiit reitit on heitetty roskakoriin. Samoin tehdään korttien kanssa. Ravensburgerin Golden Temples -sisarpelissähän on jo virallinen muunnelma, kuinka korttimarkkinaa voi satunnaistaa, mutta se on minusta edelleen aivan liian konservatiivinen. Meillä joka korttipakasta on yksi kortti erillään (niin kuin monella Dominionissa) ja ne jaetaan kahteen pakkaan – violetteihin ja muun värisiin kortteihin. Pakat sekoitetaan, napataan molemmista kuusi korttia ja ne sekoitetaan keskenään. Sitten kortit jaetaan summittain torilaudalle ja sen yläpuolelle. Näin ostettavaksi tulee kuusi korttia ja varastoon toiset kuusi.

Ymmärrän, että perhepelissä haetaan tasapainoa ja vältellään reiteille jumittamisia sekä rökälevoittoja. Harrastajille voin kuitenkin suositella tällaista revittelyä. Peli on jo muutenkin kortinnostoineen, kirouksineen ja luolamerkkeineen jokseenkin satunnainen, ettei pieni lisäkaaos haittaa. Stabiilin korttirivin hajotessa joutuu myös oikeasti miettimään, mitkä kortit ovat kriittisiä ja ostettava heti ja minkä ostamisen voi jättää myöhemmäksi. Tuttuja kortteja ei voi aina ostaa, vaan joskus kortit ovat pelissä, toisinaan taas eivät. Ja mitä väliä, vaikka joku arvokas kortti on tarjolla heti pelin alussa, kun se on kuitenkin tarjolla kaikille. Lähinnä se tekee pelikerrasta jännittävän ja muistettavamman.

Pelaamme yleensä kolmestaan, joten voi olla, että nelinpelissä varastossa olevia pakkoja voi joutua lisäämään. Toisaalta toisen lisäosan Muisca-heimon kortit lisäävät torilaudan korttien määrää ja kun mukana on vielä ensimmäisen lisäosan eläinystävät ja sankarit, niin kortteja on ollut aivan tarpeeksi. En edes usko, että reiteille  jumittuisi, vaikka jotain tiettyä korttia ei saisi – ja puolen tunnin pelissä se ei edes haittaa.

Lasten kanssa pääsimme testaamaan Kids Chronicles: Kuukiven Metsästys -peliä. Takana on vasta kaksi ensimmäistä skenaariota, mutta tuntemukset ovat varsin positiiviset. Kyseessä on siis Chronicles of Crimen lastenpeliversio, jossa hyvin pitkälle tehdään samoja asioita, mutta vain lastentasoisesti. Samalla tavalla pelaajat saavat ratkaistavakseen ongelman, jota varten pitää jutella eri hahmoille, tutkia kolmiulotteisia tapahtumapaikoja ja yhdistellä esineitä ja hahmoja toisiinsa. Kaikki tehdään edelleen QR-koodeja skannailemalla. Teema on myös vaihtunut lapsille soveliaaseen, perinteiseen satufantasiaan, mikä on aikuiselle jo vähän kulunut. Lapset kyllä tykkäsivät.

Meidän tytöille tämä oli ensimmäinen mobiililaitetta ja lautapeliä yhdistelevä peli, mikä aiheutti kovasti ihastusta. Tytöt jopa tappelivat siitä, kuka saa katsoa tapahtumapaikkoja kännykällä (paikkoja siis tutkaillaan virtuaalisesti mobiililaitteen kanssa ja etsitään sieltä uusia hahmoja ja esineitä) ja kuka saa laittaa uudet esine- ja hahmokortit laudalle. Mutta vaikka virtuaalimaailmat ovat lapsista pelin parasta antia, niin ovatpa he jaksaneet kuunnella myös hahmojen dialogia isin lukemana. Toki kirjoja lukeva 6-vuotias on ymmärrettävästi kiinnostuneempi interaktiivista kirjaa mukailevasta pelistä kuin neljävuotias siskonsa ja siinä mielessä pelin ikäsuositus +7 on kohdallaan. Mutta ihan onnistuneesti myös nelivuotias on mukana.

Pelihän oli Vuoden peli -kisailussa sijoitettuna perhepelien kategoriaan yltäen jopa finaaliin, mikä on hieman harhaanjohtavaa. Aikuiselle ainakin ensimmäiset kaksi tehtävää ovat aivan hirvittävän helppoja ja jos muut tehtävät jatkavat samalla linjalla (kuten ikäsuosituksesta voisi päätellä), niin perheen kanssa pelailuun peli on liian pliisu. Toisaalta todennäköisin syy kategoriavaihtoon on se, ettei kyseessä ole pienten lasten keskenään pelattava seikkailu, vaan se vaatii ainakin alle kouluikäisten kanssa aikuisen osallistumista. Lukemista on paljon, jotkut juonikiekurat ja dialogipätkät ovat nuorille lapsille turhan vaikeaselkoisia ja korttien sijoittelussa sekä niiden skannaamisessa tarvittiin meillä avustusta.

Koimme jopa ”nostalgisen” seikkailupelijumin, kun eräs henkilö vaati kahta esinettä ja ne eivät olleetkaan oikein. Reilun vartin huuhailun jälkeen tajusimme, että se esine, mitä luulimme vääräksi, olikin oikein ja se toinen olikin väärä (meillä oli hallussa kolme taikajuomalitkua ja olimme tarjonneet vahingossa väärää). Pieni hoksautus ei olisi haitannut. Pelissä on myös vinkkisysteemi, mutta vinkki toisti vanhaa asiaa, jonka olimme jo tehneet joku tovi sitten. Toivottavasti näitä ei tule kovin montaa vastaan.

Tästä huolimatta pelille voisi antaa sellaisen varovaisen ennakkopeukun. Aikuisesta pelinjohtajana toimiminen ja lasten pähkäilyjen seurailu ovat olleet ihan viihdyttävää ja lapset ovat innoissaan pelaamassa seuraavaa tehtävää. Saa nähdä, kestääkö lasten (ja aikuisen) innostus loppuun saakka.

Tytöt ovat pelanneet myös Etsivä Hiiri: Hurja pakoyritys -peliä. Tästäkin on jo arvio luettavissa, mutta voin kertoa, että vaikka kovin innostus on jo hieman laantunut, niin peli nostetaan pöydälle edelleen tasaisesti. Kauneusvirheineenkin kyseessä on vallan vekkuli tapaus ja hyvä hankinta noin viisivuotiaalle etsivänalulle.