Transatlantic

Höyrylaivojen kultakausi oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa ja siihen aikaan keskittyy Mac Gerdtsin uusin peli Transatlantic. Pitkään työn alla ollut peli herätti oitis kiinnostusta, kun selvisi, että se perustuu mainion Concordian pelimekaniikkaan ja kun teemakin on näin kiehtova.

Peli on selvästi tehty rakkaudesta lajiin. Kuvitus on ensiluokkaista kansikuvasta lähtien, korttien kuvituksena olevat laivojen kuvat ovat upeita, korteissa esiintyy tunnettuja laivoja ja mukana on vieläpä vihkonen, jossa on kerrottu jokaisen pelissä olevan laivan tarina. BoardGameGeekiin on jonkin verran dokumentoitu pelin kehityshistoriaa, matkan varrella pelistä on muun muassa karsiutunut pelilauta pois.

Lopputuloksena on mielenkiintoinen, Concordiaa muistuttava, mutta siitä myös selvästi erottuva peli.

Korttien kierrätystä Concordian tapaan

Perusmekaniikka on kuitenkin tuttua Concordiasta: myös Transatlanticissa pelataan joka vuoro kädestä yksi kortti, tehdään mitä kortti sanoo ja kun tarpeeksi monta korttia on pelattu, nostetaan kaikki kortit takaisin ja aloitetaan alusta. Kortteja myös hankitaan pelin aikana lisää, eli kevyt pakanrakennuselementtikin on mukana. Juuri muuta yhteistä peleillä ei sitten olekaan.

Transatlanticissa on kyse laivoista. Pelaajat ostavat höyrylaivoja varustamoilleen, pelaavat niitä maailman merille ja tienaavat rahaa kuljettamalla laivoillaan rahtia ja matkustajia. Rahalla saa taas uusia laivoja ja niin edelleen. Pelin aikana laivat vanhenevat ja niitä romutetaan, jolloin laivasta saa pisteitä. Pelin lopussa tienataan myös pisteitä kaikista jäljellä olevista laivoista. Eniten pisteitä kerännyt laivanvarustaja voittaa.

Laivat eivät varsinaisesti seilaa mihinkään. Ne pelataan merille, jotka ovat yksinkertaisesti alueita, joille mahtuu kolme laivaa. Uusin laiva tulee kärkeen, eikä alueelle saa ylipäänsä pelata laivaa, jos se ei ole uusin laiva alueella (laivakortteihin on merkitty laivojen valmistumisvuodet). Vanhemmat laivat valuvat alaspäin ja jos laiva putoaa pois laudalta, sen saattaa voida siirtää toiselle alueelle, mutta jos ei pysty, se on romutettava.

Laivoilla on myös muitakin ominaisuuksia: rahamäärä, jonka ne tuottavat, matkustajamäärä, rahtitonnien määrä ja nopeus. Nopeudella on merkitystä Pohjois-Atlantin reitillä, josta tienaa sinisiä nauhoja, joilla palkitaan aina nopein laiva. Nauhojen lisäksi kerätään hiili-, matkustaja-, posti- ja rahtilaattoja.

Laivat on jaettu viiteen eri väriin. Jokainen väri liittyy yhteen laattalajiin ja laivojen pisteytys riippuu näistä laatoista. Esimerkiksi nelinpelissä kolme kerättyä vihreää rahtilaattaa tarkoittaa sitä, että jokainen romutettu vihreä laiva on tälle pelaajalle vähintään seitsemän pisteen arvoinen.

Pelin laivat on jaettu kymmeneen aikakauteen, eli laivat tulevat peliin aina aikajärjestyksessä. Kun kaikki laivat on käyty läpi, peli päättyy ja pisteet lasketaan.

Saman toistoa

Transatlantic on vähän erikoinen peli: toisaalta teemaan on panostettu paljon, mutta toisaalta sillä ei ole oikein mitään merkitystä. Laivaaminen tuntuu kovin abstraktilta. Laivakortteja pelataan alueille, josta ne sitten aikanaan lahoavat pois. Kun laivoja käytetään, pelataan joko ”kaksi omaa laivaasi ajavat”-kortti tai ”kaikki yhden alueen laivat ajavat”-kortti. Laivoista kuluu hiiltä, rahaa tulee ja siinä se.

Kun pelaa pakankierrätyskortin, saa valita pakkaansa uuden kortin. Valittu kortti pelataan heti, mikä on mainio idea. Näissä uusissa korteissa on pari teeman puolesta kiinnostavampaa korttia, jotka tuottavat rahaa laivojen rahti- tai matkustajamäärän mukaan, mutta enimmäkseen uudet kortit ovat vähän parempia versioita aloituspakan korteista.

Kovin suurta draaman kaarta Transatlantic ei myöskään onnistu rakentamaan. Peli toistuu samanlaisena, kunnes loppuu. Lopussa laivat ovat kalliimpia ja parempia, mutta siinäpä se. Jonkin verran draamaa tulee sinisen nauhan tavoittelusta, mutta sekin voi olla vähän latteaa, jos nopeimmat laivat tulevat nopeasti peliin.

Vuorovaikutusta pelaajien kesken on siis vähänlaisesti. Concordian kartta toi peliin paljon lisäarvoa, tästä kartta puuttuu, eikä tilalle ole tuotu oikein mitään. Laivojen siirteleminen laudalla on lähinnä ärsyttävää näpertelyä, jolla tuntuu olevan melko vähänlaisesti merkitystä.

Ristiriitainen tunnelma

Transatlantic jättää vähän ristiriitaisen tunnelman. Concordiasta tuttu korttimekanismi toimii kyllä tässäkin: vuorot etenevät ripeästi ja toimintojen priorisoinnissa on mukavasti pohdittavaa. Toisaalta peli tuntuu vähän turhanpäiväiseltä näpertelyltä, eikä oikein tarjoa sellaista potkua ja koukkua, jota hyviltä peleiltä odottaa. Siinä missä Concordia on ehdottomasti suositeltava, kokeilemisen arvoinen peli, Transatlanticin voi ihan hyvin jättää väliin.

Sama ristiriitaisuus vaivaa pelin toteutustakin. Korttien kuvitus on upeaa, mutta graafinen suunnittelu on vähän puolitiessä ja kovin synkkää: mustien, vihreiden ja sinisten korttien erottaminen toisistaan on vaivalloista. Sääntökirja on yksi kamalimmista aikoihin ja jättää paljon toivomisen varaa: monet sinänsä yksinkertaiset asiat on selitetty kovin hankalasti ja sekavasti.

Pelissä on kaksi varianttia. Näistä toinen vaihtaa pelatut kortit palauttavan Director-kortin President-kortiksi ja tuo peliin sopimukset. Sopimuksia tienaa, kun pelaa jollekin alueelle laivan, joka on kaikkia muita alueen laivoja parempi rahtimäärässä, nopeudessa tai matkustajamäärässä (kyllä, tämä variantti tekee pelistä entistä enemmän laskentataulukon). Sopimuksista tienaa sitten, kun President-kortin pelaa. Tämä variantti on alkuperäinen tapa pelata, Director on hieman helpotettu versio. President vaikuttaa kyllä hauskemmalta.

Toinen variantti vaikuttaa laivojen ostamiseen. Oletusmallissa vanhimmat laivat ovat halvempia ja uudemmista joutuu maksamaan lisämaksua – mitä uudemman laivan haluaa, sitä enemmän maksaa ekstraa. Variantissa laivojen hintaan ei tule mitään lisämaksuja, mutta vain vanhimpiin laivoihin saa kaupan päälle hiiltä. Tämä on ihan mukava muunnelma, sillä se tuo vähän lisäjoustavuutta laivojen ostamiseen.

Plussaa ja miinusta, siis. Höyrylaivojen aikakausi on kiehtova ja peli on sen suhteen selvästi rakkaudella tehty. Pelimekaniikan puolella Transatlantic jää kuitenkin epämukavasti ”ihan kiva”-osastolle. Pidemmän aikavälin uudelleenpeluuarvo näyttää myös siltä, että pysyvää paikkaa pelille en kokoelmiini lupaa. Ei kuitenkaan harmita, että tuli hankittua: kyllä tätä jokusen kerran ihan mielellään pelasi ja sen jälkeen pisti kiertoon.

Faktat Transatlanticista

Suunnittelija: Mac Gerdts

Julkaisija: PD-Verlag (2017)

Mutkikkuus: Sääntökirja tekee parhaansa kampittaakseen pelaajia, mutta kyllä säännöt aivan opittavissa ovat ja kun ne osaa, peli on helppo opettaa muille. Ensimmäisen pelikerran jälkeen tietää jo hyvin, mitä tekee.

Onnen vaikutus: Pelissä ei ole lainkaan satunnaisia seurauksia, vain korttipakat ovat puoliksi satunnaisessa järjestyksessä. Huonoa onnea ei siis voi syyttää, jos ei pärjää.

Vuorovaikutus: Joku voi joskus viedä hyvän laivan tai parhaan kortin nenäsi edestä, mutta enimmäkseen vuorovaikutus on liiankin vähäistä. Se, että omia laivoja tuupitaan pois laudalta, ei juuri hetkauta.

Teema: Höyrylaivoja käsitellään kunnioituksella ja kuvitukseen on panostettu, mutta toisaalta peli tuntuu kyllä varsin abstraktilta korttienliikuttelulta ja taulukkolaskennalta.

Uudelleenpelattavuus: Pidemmän päälle uudelleenpeluuarvo on pelin suurin heikkous. Yksittäisen pelin sisällä ei ole oikein draaman kaarta, vaan toistetaan vain samaa, eikä pelikertojen välilläkään tapahdu merkittävää vaihtelua.

Kieliriippuvuus: Korteissa on vähän tekstiä, mutta ei mitään salaista, joten kaikkien pelaajien ei ole pakko olla kielitaitoisia.

Pelaajamäärä: 2–4. Kaikki pelaajamäärät toimivat, kolme on kenties ihanteellisin.

Kesto: 60–120 minuuttia. Kaksinpelin voi pelata selvästi nopeamminkin.