Tiletum

Italia on täynnä taitavia lautapelisuunnittelijoita. Raskaampien harrastajapelien puolelta kuninkaanviittaa ovat pitäneet hallussaan yli 10 vuotta Simone Luciani ja Daniele Tascini. Kaverukset aloittivat suunnittelijoina yhdessä, mutta heidän tiensä erkanivat pian. Molemmat ovat luoneet tahoillaan vakuuttavan uran, ja peliharrastajien iloksi kaksikko palasi pienen tauon jälkeen yhteisen suunnittelupöydän ääreen. Yhteistyön lopputuloksesta päästiin nauttimaan syksyllä 2022, kun Tiletum julkaistiin.

Tiletum jatkaa Tascinille tyypillistä T-alkuisten pelien sarjaa. Nimi Tiletum viittaa Belgiassa sijaitsevan Tieltin kaupungin historialliseen nimeen. Historiasta on ammennettu muutakin, sillä pelin yleisilme on varsin vanhahtava. Löyhän teeman toisaalta uskoisi antavan tilaa taitavalle suunnittelulle. Eiväthän Italian ihmepojat voi epäonnistua?

Noppia, arkkitehtejä ja kauppiaita

Tiletumin päämekaniikka liittyy noppien valintaan. Vuorollaan pelaaja valitsee yhden tarjolla olevista nopista ja saa sen perusteella resursseja ja toimintopisteitä. Resurssien ja toimintopisteiden summa on aina seitsemän. Joten jos valitset esimerkiksi silmälukua 4 osoittavan nopan, saat neljä resurssia ja kolme toimintopistettä. 6-nopalla saat kuusi resurssia ja yhden toimintopisteen ja niin edelleen.

Saaduilla resursseilla ja toimintopisteillä tehdään kaikenlaista: matkustetaan Euroopan kartalla, osallistutaan katedraalien rakennusprojekteihin, kerätään tavaraa, täytetään sopimuksia ja houkutellaan aatelisia omalle pelaajalaudalle. Peruskauraa siis.

Tuoreempi idea on kaksi eri nappulaa, joilla kartalla matkustetaan. Arkkitehtiä kuvaavalla harppinappulalla pystytetään kaupunkeihin pylväitä, joilla osallistutaan katedraalien rakennukseen. Kauppiasta kuvaavalla kärrynappulalla taas sijoitellaan mökkirakennuksia kaupunkeihin ja päästään osallistumaan kerran kierroksessa pidettäviin markkinoihin. Markkinat ovat merkittävä voittopisteiden lähde, joten kauppiaan on tärkeä olla oikeissa kaupungeissa oikeaan aikaan.

Peliä pelataan neljä kierrosta, jossa jokaisella pelaajat pääsevät kukin valitsemaan kolme noppaa. Koska pelissä pääsee siis käyttämään yhteensä vain 12 noppaa, ei liene yllätys, että on tärkeää ketjuttaa toimintoja. Ketjutuksessa onkin pelin ydin.

Pistesalaattijahti bonusten perässä

Tiletum edustaa modernia pelisuunnittelulinjaa, jossa peliin ripotellaan ties mitä mekaniikkoja ja näistä kudotaan kokonaisuus. Aikamoinen tilkkutäkki peli onkin. Tulisi matkustaa kartalla, mitä varten tulisi hankkia mökkejä ja pylväitä. Siihen tarvitaan kauppasopimuksia ja aatelisia. Välissä pitäisi myös kerätä resursseja ja huolehtia markkinoiden välipisteytyksestä sekä nostaa itseään vuorojärjestystä merkkaavalla kuningaspisteradalla.

Ihme kyllä kokonaisuus on kohtuu hyvin hallittavissa. Pelissä on etenemisen tuntua, ja jatkuvasti mukavaa pohdittavaa. Hengeltään Tiletum on lähempänä Stefan Feldille tyypillisiä pistesalaatteja kuin Lucianin ja Tascinin aiemmasta tuotannosta tuttuja tiukkoja pelejä. Tiletumia voisikin kutsua steroidipumpatuksi The Castles of Burgundyksi. Hieman samalla tavalla tässäkin voittopisteitä kertyy tasaiseen tahtiin ilman suurempaa draamaa.

Mahdollisuuksia nokkelille peliliikkeille silti löytyy. Tiletumin sielu on bonuslaatoissa, joita on paljon. Harhailu kartalla ja rakennusten pystyttäminen ei ole yksistään hirveän kiinnostavaa, mutta kun siihen lyödään päälle bonuslaattojen metsästys, kasassa on herkullinen paketti.

Bonuslaatat ovat selvästi eri tasoisia: osa heikompia ja osa vahvempia. Joistain voi saada pari kultaresurssia, kun taas toinen laatta antaa kolme ilmaista toimintopistettä. Tämä, etteivät laatat ole täysin tasapainossa, on erittäin hyvä asia. Nyt laatoista käydään kilpailua ja kartalla kannattaa jopa liikkua hieman epäoptimaalisesti, jotta varmistaa itselleen hyvän bonuslaatan.

Liiankin helppoa ja mukavaa?

Alkuun Tiletum on varmasti käsittämätön himmeli, mutta pelin peruskaava on yllättävän elegantti. Vaikka kaikella sinänsä on tarkoituksensa, rehellisyyden nimissä kuningaspisteradan olisi voinut karsia pois kokonaisuuden juuri kärsimättä.

Samaten sopimusmekaniikka tuntuu hieman vaisulta verrattuna vaikkapa Barrageen tai The Voyages of Marco Poloon. Tiletumissa sopimusten täyttäminen on turhan yksioikoista puuhaa: resursseja kerätään ja ne vaihdetaan voittopisteisiin ilman, että siihen tarvitsee edes käyttää toimintopisteitä.

Tiletum tuntuu alusta asti peliltä, jota on kohtuullisen helppo pelata hyvin. Tässä saa ensikertalainenkin nakutettua yli 200 pisteen pelejä ja kardinaalivirheitä on vaikea tehdä. Tiletumista kieltämättä puuttuu Lucianin ja Tascinin peleille tyypillinen rajojen venyttäminen. Peliä ei siis joudu ratkomaan ja analysoimaan samalla tavalla kuin Tzolk’in: The Mayan Calendarin hammasrattaita tai Barragen padonrakennusta.

Itseni kaltaiselle armottomuutta ja niukkuutta rakastavalle pelaajalle Tiletum tuntuu turhan anteeksiantavalta. Mutta se ei ole huono asia. Näen oikeastaan Tiletumille jopa kirkkaamman tulevaisuuden omalla pelipöydälläni kuin sen edellä mainituille isoveljille. Aina pelaamisen ei tarvitse olla raastavaa ja taiteellisen vakavaa. Tiletum onkin hyvän mielen peli, jossa onnistumisen elämyksiä on aina tarjolla.

Lattean ulkokuoren alla sykkii sydän

No entäs teema sitten? Tiletumin ulkoasu on suoraan jostain vuosituhannenvaihteen kieppeiltä. Tämänkaltaisia beigejä latteuksia ei uskoisi enää näkevänsä 2020-luvulla. Vielä, kun kyseessä on keskiaikaisen kaupungin nimellä varustettu peli olemattomalla kaupankäyntiteemalla, herää ajatus, että onko kyseessä jokin parodia tai kunnianosoitus 20 vuoden takaiselle pelisuunnittelulle. Kannesta puuttuu vain yrmy ukko, jotta tribuutti olisi täydellinen.

Mutta ainakin pelilauta on selkeä. Lauta olisi voitu täyttää eri väreillä ja pienellä piperryksellä, mutta onneksi näin: kaikesta saa selvää ja beigessä värissä on oma nostalginen viehätyksensä. Noppien värit ovat tosin käsittämättömän huonosti valitut. Tummanharmaata, vaaleanharmaata ja sinistä ei tahdo huonossa valossa erottaa toisistaan.

Pliisu ulkoasu kätkee alleen silti faktan, että Tiletum on todella onnistunut peli. Olin itse ennalta tuominnut pelin kuivaksi eurohinkkaukseksi, mutta yllätyin positiivisesti. Tiletumissa on sydäntä yllättävän paljon. Arvostan kuinka peli on maltettu pitää tarpeeksi napakkana. Neljässä kierroksessa tulee juuri sopiva kiire, ja nälkää jää seuraavaan peliin. Pelikertojen välillä on riittävästi eroja: vaihtuviin pisteytyksiin joutuu sopeutumaan ja löytämään optimaalisen strategian liikkua kartalla.

Vaikka nautin Tiletumin pelaamisesta paljonkin, kaikki pelissä on todella tuttua ja turvallista. Rehellisyyden nimissä noppamekanismi on pelin ainoa vähänkään uniikki elementti. Kaikki muu on nähty aiemmin. Pelistä ei hehku hartaan suunnittelun kosketus, vaan ennemminkin onnistuneen rutiinisuorituksen maku.

Onko Tiletum klassikko, jota muistellaan vielä vuosien päästä? Tuskin. Se ei tavoittele paikkaa lautapelihistorian innovatiivisena merkkipaaluna. Ennemminkin se osoittaa kuinka miellyttävään lopputulokseen voi päästä väsähtäneellä teemalla ja ulkoasulla, kunhan vaan puikoissa ovat osaavat suunnittelijat. Lucianin ja Tascinin kosketus on maaginen.

Faktat Tiletumista

Suunnittelija: Daniele Tascini, Simone Luciani

Julkaisija: Board & Dice (2022)

Mutkikkuus: Tiletum on suunnittelijakaksikon pelituotannon kevyemmästä päästä, mutta kyseessä on silti vaativahko harrastajapeli.

Onnen vaikutus: Vähäinen. Noppia heitetään neljä kertaa pelin aikana, mutta niiden summiin voi itse vaikuttaa. Laattojen ilmestymisessä on oma satunnaiselementtinsä.

Vuorovaikutus: Vuorovaikutus on vähäistä, mutta merkittävää. Nopat napataan yhteisestä potista ja kartalla syntyy kilpailua.

Teema: Hohhoijaa. Keskiaikainen kaupankäyntiteema tylsillä väreillä. Ei tästä paljon teemattomammaksi voi mennä.

Uudelleenpelattavuus: Pisteytystavoitteet vaihtelevat pelistä toiseen. Pelin pistesalaattimainen luonne silti ajaa tekemään kaikkea, joten ainakin pintapuolisesti peli on aina sitä samaa pistehinkkausta. Viiden pelikerran jälkeen peli maittaa edelleen, mutta veikkaan, ettei Tiletumista mitään ikivihreää klassikkoa tule.

Saavutettavuus: Pelin komponenteissa ei ole tekstiä. Noppien värivalinnat ovat sen verran huonot, että peliä kannattaa pelata hyvällä valaistuksella.

Pelaajamäärä: 1–4. Itse olen pelannut vain kaksinpeliä, ja peli tuntuu täysin valmiilta jo näin. Kolminpeli on varmasti yhtä toimiva lisääntyvän kilpailun vuoksi, mutta nelinpelin jättäisin jo pidentyvän peliajan takia välistä. Soolopeli on tyypillinen erillisellä sääntöviholla varustettu oma kokonaisuutensa, joka ei minua puhuttele.

Pituus: 60–150 minuuttia. Peliaika kasvaa lineaarisesti pelaajamäärän mukaan. Kaksinpelin pelaa nopeilla pelaajilla tunnissa, mutta harkiten tarkkaan siirtojaan tähän saa kulutettua aikaa.