Taikavuori

Niin lauta- ja videopeleissä vanhojen ideoiden lainaaminen ja uudelleenjalostaminen on yleinen käytäntö ja usein myös tie menestykseen. Taikavuori on tästä hyvä esimerkki. Pelin esikuvana toimii 1400-luvulla keksitty Bagatelle-pelien sarja, joista suomalaisittain kuuluisin on Juho Jussilan ideoima Fortuna-peli. Siinä ajatuksena on tökkiä kuulia flipperiä muistuttavan radan yläosaan ja katsoa, putoilevatko pallot sopiviin pistekoloihin.

Kuten mainitsin, menestystä ropisee. Taikavuori on jo voittanut useita palkintoja, muun muassa Saksan Kinderspiel des Jahresin ja Sveitsin lastenpelipalkinnon. Myös Vuoden lastenpeli -kisassa päästiin finaalikolmikoon. Tämä suotakoon, sillä Taikavuori on lastenpeliksi oikein onnistunut tapaus.

Kuulien viemää

Kyseessä on siis yhteistyöpeli, jossa pelaajat eli velho-oppilaat taistelevat pahoja noitia vastaan ja kilpailevat siitä, kuka nappaa ensimmäisenä himoitun taikakristallin. Temaattinen krumeluuri on kohdallaan, mutta samalla harhaanjohtavaa, kun pelissä vain tiputellaan kuulia ja yritetään saada ne osumaan omiin hahmoihin.

Omalla vuorolla siis nostetaan sokkona pussista yksi kuula, valitaan yksi laudan ylälaidassa olevasta kuudesta aukosta ja pudotetaan kuulan siihen. Tästä alkaa kuulan poukkoilu kohti laudan pohjalla olevaa kourua. Jos kuula pysähtyy matkalla johonkin hahmoon (joko velhoon tai noitaan), hahmo siirtyy seuraavaan kyseisen kuulan väriseen vapaaseen ruutuun. Jos siirtää hahmon nopeasti ja tuuri on myötäinen, voi kuula osua samaan hahmoon jopa useamman kerran.

Peruspelissä peli loppuu joko siihen, että pelaajat saavat siirrettyä neljä velhoa laudan läpi maaliin (voitto, jee!) tai siihen, että kolme noitaa saapuu maaliin (häviö, plääh!) Peliä voi tarvittaessa vaikeuttaa taso kerrallaan, mutta tällöin vain vaadittavien velhojen määrä lisääntyy tai noitien vähenee. Vaikeustasot tuntuivat sekä lapsista että aikuisesta sen verta hajuttomilta, että pelasimme aina perussäännöillä.

Koska säännöt eivät ole mitään rakettitiedettä, pelaamaan pääsee lähes heti. Lapsille on jopa helpompi vain alkaa pelaamaan ja selittää säännöt vasta pelatessa, sillä he eivät ymmärrä vasta kuin kokeilun kautta, miten hahmot käytännössä liikkuvat.

Ei täysin tuuripeli

Onnistuneen lastenpelin yksi kriteereistä on se, että kaikki pelaajat ovat samalla viivalla. Taikavuoressa tämä toteutuu, sillä vaikka lapsi valitsee, mihin hahloon kuulan tiputtaa, on itse kuulan liikehdintä melko satunnaista. Joskus kuula menee sinne minne on kuvitellut, toisinaan taas ei. Vaikka pelin suositusikä on 5+, olemme toisinaan ottaneet peliseuraksi myös nuorimman eli kaksivuotiaan ja peli on silloinkin toiminut yllättävän hyvin.

En silti väitä Taikavuorta täysin tuuripeliksi, vaikka se siltä vahvasti vaikuttaa. Ainakin kuulan väri ja muiden hahmojen sijoittuminen kannattaa ottaa huomioon, mutta arvuutella voi myös kuulareittien todennäköisyyksiä. Lapsipelaajille päätökset olivat aika suurpiirteisiä ja he saattavat kuvitella kuulan kulkevan mitä mielikuvituksellisimpia väyliä.

Tämä tuli esille erityisesti silloin, kun pelasimme peliä mukana tulevalla tiimipelimuunnoksella, jossa osa pelaajista pelaa velhoilla, osa noidilla. Näissä peleissä iskällä on vielä erittäin hyvä voittoprosentti, kun lapset harjoittelevat todennäköisyyksiä ja tekevät välillä hyvinkin erikoisia valintoja.

Kaunista katseltavaa

Taikavuori on kaunis peli, joka kyllä säväyttää heti kun sen pöydälle saa. Hieman kallellaan oleva värikäs lauta herättää kiinnostuneita katseita ja maalatut miniatyyrihahmot sekä Gizmosista tutut värikuulat ovat tyylikkäitä. Peli on siis visuaalisesti oikein näyttävä ja houkutteleva.

Se on myös helppo aloittaa ensimmäisen kerran, sillä lautaan on jo valmiiksi liimattu kuulaa ohjaavat pahviesteet, mikä on lastenpelissä erittäin hyvä juttu. Toisaalta samalla hieman harmittaa, että tehtaalla tehty laattojen liimaus oli ainakin arvostelukappaleessa osittain vähän sinnepäin. Tämä vaikuttaa kuulien laskuun ja osa reiteistä saa hyvin harvoin kuulia osakseen. Eipä sillä, lapsia kyseinen seikka ei hetkauttanut pätkän vertaa.

Lastenpeleille, jotka voi opettaa kelle vaan ja joita lapset voivat pelata keskenään, on aina käyttöä. Taikavuori täyttää nämä toiveet ja on samalla vielä uniikki ja näyttävä yhteistyöpeli. Hieman olisin aikuisena toivonut mielekkäämpiä vaikeustasoja tai muuta vaihtelua, sillä peli on kuitenkin kerta toisensa jälkeen aika samanlainen.

Tästäkin huolimatta Taikavuori lunastaa paikkansa onnistuneiden lastenpelien listalla, ja sen voi hyvällä mielellä hankkia melkein mihin tahansa pienten lasten lapsiperheeseen.

Faktat Taikavuoresta

Suunnittelija: Bernhard Weber, Jens-Peter Schliemann

Julkaisija: Amigo (2021), Lautapelit.fi (2023)

Mutkikkuus: Todella helppo aloittaa ja pelata. Lapset pystyvät pelaamaan peliä helposti keskenään, kunhan saavat pahvilaudan rakennettua.

Onnen vaikutus: Kuulien poukkoilussa on tuurilla näppinsä vahvasti pelissä. Toki pelatessa voi tehdä hyviä ja huonoja ratkaisuja, joten ihan tuuripeliksi tätä ei voi kutsua.

Vuorovaikutus: Ei hirveän suurta, vaikka muiden kanssa voi keskustella ja elää mukana.

Teema: Velho-oppilaiden ja noitien kilpajuoksu Baldui-velhon taikakristallille on hupaisaa, abstraktia fantasiahuttua pa(r)h(a)immillaan. Kuvitus on kuitenkin ihan mukavaa.

Uudelleenpelattavuus: Lapset ovat jaksaneet pelata enemmänkin, vaikka pelikerrat eroavat vähän toisistaan. Eri pelivariaatiot antavat lisäarvoa.

Kieliriippuvuus: Pelin osissa ei ole tekstiä.

Pelaajamäärä: 2–6. Kuusinpelissä odottelua on hieman liikaa. Peli toimiikin parhaiten 2–4 pelaajan kesken.

Pituus: 20 minuuttia.