Spyfall

Miltä tuntuu olla porukassa, jossa muut ovat perillä jostain asiasta, josta itse ei tiedä yhtään mitään? Myötäillä sillä lailla sopivasti, kunnes joku kysyy jotain niin yksityiskohtaista, että varmasti paljastuu, että ei tiennytkään, mistä muut puhuvat. Tällaisia tunteita tarjoilee Spyfall.

Pelin idea on hyvin yksinkertainen: pelaajat ovat henkilöitä jossain paikassa (vaikkapa pankissa, koulussa, risteilylaivalla, ristiretkellä, avaruusasemalla tai autokorjaamolla) paitsi yksi, joka on vakooja, joka ei tiedä mistään mitään. Vakoojan tehtävänä on keksiä, missä ollaan, muiden tehtävänä on savustaa vakooja esiin ennen sitä.

Kysymyksiä ja vastauksia

Pelaajille jaetaan roolikortit. Yksi saa aina vakoojan, muille tulee paikan paljastava kortti. Korteissa on myös pelaajille roolit, esimerkiksi pankissa joku voi olla asiakas, toinen pankkivirkailija, kolmas vartija ja neljäs pankkirosvo. Rooleista ei tarvitse välittää, jos ei halua, mutta niistä saa hyvää ainesta peliin.

Pelaaminen tapahtuu kyselemällä. Aloittaja kysyy toiselta pelaajalta kysymyksen, johon tämä vastaa. Vastaaja saa sitten kysyä joltain toiselta pelaajalta, joka kysyy sitten seuraavaksi. Kysyä saa mitä haluaa, vastata voi mielensä mukaan, ainoa rajoitus on, että vastausvuoroa ei saa palauttaa suoraan edelliselle kysyjälle.

Tätä jatketaan kahdeksan minuuttia tai kunnes joku keskeyttää pelin. Vakooja voi keskeyttää pelin ja ilmoittaa, missä muut pelaajat ovat. Jos vakooja on oikeassa, hän voittaa pelin, muuten hän häviää. Muut pelaajat voivat puolestaan keskeyttää pelin ja syyttää jotain pelaajaa vakoojaksi. Jos kaikki ovat yksimielisiä ja vakooja paljastui, peli päättyy vakoojan tappioon. Väärästä syytöksestä vakooja voittaa ja jos yksimielisyyttä ei tule, peli jatkuu.

Kahdeksan minuutin kuluttua pelaajien on äänestettävä vakoojasta. Vakooja voittaa, jos äänestys ei ole yksimielinen, tai jos se osuu väärään pelaajaan.

Kuka ei tiedä?

Kyseleminen on oma taiteenlajinsa. Muiden pelaajien on varottava paljastamasta liian täsmällisillä kysymyksillä vakoojalle, missä ollaan. Toisaalta liian ympäripyöreitä kyselevä ja vastaileva pelaaja herättää heti epäilyksiä. Olen itse onnistunut vakoojana voittamaan syyttämällä viatonta pelaajaa vakoojaksi – muut uskoivat oitis liian epämääräisiä kyselleen pelaajan syylliseksi.

Peli on alkuun vaikea, koska sopivien kysymysten keksiminen ei ole aivan helppoa. Tietyillä peruskysymyksillä pääsee kuitenkin pitkälle: ”onko paikalla enemmän lapsia vai aikuisia?”, ”käytkö täällä usein?”, ”mitä sinulla on jalassasi?”, ”mikä tuo ääni oli?”, ”millaiset tapetit täällä on?” ja niin edelleen. Kaikilta pelin vaatima nopea kekseliäisyys ei onnistu, eikä tämä peli ihan joka porukalla toimi.

Pelin komponenteista ei ole valittamista. Korttien kuvitus on hauskaa ja järjestely, jossa kunkin paikan kortit ovat omassa pussissaan vakoojakortti päällimmäisenä tekee korttien jakamisesta paikkaa paljastamatta helppoa.

Yksi olennainen apuväline pelistä kuitenkin puuttuu: mukana olisi ehdottomasti pitänyt tulla jokaiselle pelaajalle oma apulappu, joka luettelee kaikki pelin paikat. Paikkoja on 30 erilaista ja ne on tunnettava. Jos kierroksen aikana pyytää ohjekirjan paikat listaavaa keskiaukeamaa nähtäväkseen, paljastaa itsensä äkkiä vakoojaksi.

Jokaiselle siis oma apulappu eteen, jota katsella myös silloinkin kun ei ole vakooja, niin epäilyksiä herää paljon vähemmän. Sopivan apulapun voi tulostaa vaikkapa tästä.

Intensiivistä hupia

Spyfall on tavallaan aika raskas peli. Se ei ole leppoisaa hupia, kysymysten keksiminen on etenkin vakoojalle aika stressaavaakin. Aivan joka tilanteessa tai millä tahansa porukalla peliä ei halua pelata. Sopivassa seurassa peli on erinomaista hupia.

No, peli ja peli. Spyfall kallistuu ehkä sittenkin enemmän ajanvietteen puolelle. Onhan tässä pisteenlaskukin, mutta Conceptin tapaan se unohtuu kyllä täysin pelatessa. Väliäkö tuolla, minulle ainakin riittää hienosti pelaamisen jännitys ja tunnelma, jollaista mikään muu peli ei tarjoa, loppupisteillä ei ole minkäänlaista merkitystä.

Pelin pelaajamäärä alkaa kolmesta, mutta on vaikea nähdä, miten se toimisi. Nelinpelissäkin vakoojan osa on kaikkea muuta kuin helppo. Neljällä voisin kuitenkin jo pelata, mutta parhaimmillaan peli on isommalla porukalla. Ihannepelaajamäärä lienee noin kuusi, kahdeksan hengen pelissä jo toivoisi, että saisi vastausvuoroja useamminkin. Etenkin jos pelaajat jäätävät ja jäävät miettimään kysymyksiään pidemmäksi aikaa, kahdeksan minuutin ajastin loppuu äkkiä kesken. Tottuneemmalla ja sanavalmiimmalla porukalla kahdeksan hengen pelitkin etenevät varmasti ripeästi.

Kiehtova peli, kaikin puolin, ja ehdottomasti paikkansa kokoelmissani ansainnut, vaikkei tätä aivan joka tilanteessa voikaan kuvitella pelaavansa.

Tuomon videoarvostelu

Faktat Spyfallista

Suunnittelija: Alexander Ushan

Julkaisija: Competo (2015), Hobby World (2014)

Mutkikkuus: Säännöt ovat melko yksinkertaiset, vaikeinta on keksiä kysymyksiä.

Onnen vaikutus: Huonolla tuurilla vakoojan peli tyssää ensimmäiseen vastaukseen (”Mitä sinulla on jalassasi?”, ”Lenkkarit”, ”Haa, olet vakooja, merirosvolaivalla ei pidetä lenkkareita.”), mutta aika paljon on myös kyse supliikkitaidoista.

Vuorovaikutus: Peli on silkkaa keskustelua ja vuorovaikutusta.

Teema: Agenttiteema toimii oikein mukavasti.

Uudelleenpelattavuus: 30 paikkaa tarkoittaa, että samat eivät toistu heti. Peli pysyy muutenkin pitkään tuoreena.

Kieliriippuvuus: Jos ei käytä rooleja, korteissa ei ole juurikaan luettavaa, paikat tunnistaa kyllä kuvistakin. Jos rooleja käyttää, ne edellyttävät, että pelaajat osaavat pelin kieltä.

Pelaajamäärä: 3–8, parhaimmillaan vähintään viidellä.

Pituus: Noin 10–15 minuuttia erää kohden, harvoin pystyy tyytymään yhteen erään.