Spy Guy

Missä Vallu -pulmakirjat ovat nykyisin jo kokonaisen oman genrensä yläkäsite, mutta nuoruudessani 1990-luvulla ei muita vastaavia kirjoja ollut olemassakaan. Nykylapsilla on helpompaa, kun kirjasto on täynnä yksityiskohtien etsimiseen perustuvia kirjasarjoja ja hyvä niin.

Myös lautapelien kohdalla tällaista hahmontunnistukseen perustuvaa kikkailua on ehditty kokeilemaan monin eri tavoin. MicroMacro oli tarinallisempi ja aikuisempaan makuun rakennettu Missä Vallu -kokemus, taas nopeuteen perustuvia tunnistuspelejä ovat muun muassa maailmanlaajuinen hitti Dobble ja kotimaassa tunnettu Etsi ja löydä: Safariseikkailu.

Samoille apajille saapuu Spy Guy, joka tuo genreen myös jotain uutta – nyt etsitään asioita yhdessä.

Mikko: Sivuhuomiona muistutan tässä kohtaa vuonna 2011 ilmestyneestä Richard Scarryn Touhula -lautapelistä, jonka ideaa Spy Guy kierrättää. Spy Guy näyttäisi kuitenkin keskittyvän vielä Touhulaa puhtaammin siihen, mikä tässä on hauskaa.

Tohtorin kintereillä

Pelin keskiössä on pitkä lauta, jonka läpi kulkee rata. Radan alkupäästä aloittaa superetsivä Spy Guy, pelin sankari, ja noin puolivälistä kaiken pahan alku ja juuri eli Tohtori Moritz. Asetelma toimii pelin kellona, sillä molemmat hahmot kisaavat kohti radan loppua. Jos etsivä saa hullun tohtorin kiinni ennen kuin tämä pinkoo radan loppuun, pelaajat voittavat.

Hahmot liikkuvat löydettyjen esineiden perusteella. Joka vuoro nostetaan uusi esinekortti, käännetään tiimalasi ja etsitään sekä merkataan kyseisiä esineitä laudalta. Ajan loppuessa esineet lasketaan ja Spy Guy etenee löydettyjen esineiden verran. Moritz taas liikkuu sen, mitä kortti määrää.

Peli nappaa heti alkuun mukaansa, lähinnä laudan ja yksinkertaisten sääntöjensä vuoksi. Upeasti kuvitettu ja yksityiskohtainen lauta oikein kutsuu pelaajia katsomaan asioita lähempää, kunhan valaistus on vain kunnossa. Pelaamaan pääsee myös lähes välittömästi, sääntöjen opettaminen kun vie vähemmän aikaa kuin itse laudan pelikuntoon kokoaminen.

Tunnistusta parhaimmillaan

On pakko todeta, että en ole yleensä hahmontunnistuspelien suurin ystävä. Syynä on näissä toistuva nopeuselementti, joka tekee peleistä mahdottomia pelata eritasoisessa porukassa. Taitavin ja nopein silmäilijä vie muita kuin märkää rättiä, eikä asialle voi juuri tehdä mitään.

En siis voi liikaa alleviivata kuinka virkistävää on, kun asetelma käännetään päälaelleen. Yhteistyöpelinä Spy Guylla on useita etuja. Ensinnäkin pelin ääreen voi istuttaa käytännössä kenet vain, sillä pelaajien nopeuseroilla ei ole merkitystä. Pelilaatikko suosittelee peliä viisivuotiaista ylöspäin, mutta oikeastaan mitään alaikärajaa ei ole.

Lauta on myös suunniteltu hienosti. Pitkänä, yli metrin mittaisena se toki vaatii pöydältä saman verran tilaa, mutta sen ääreen mahtuu tutkailemaan useampi silmäpari. Laatikon lupaamat neljä pelaajaa mahtuvat mukaan ilman suurempia “älä nyt tule siihen eteen” -tilanteita, kun jokaiselle riittää laudasta oma sektorinsa. Kapeuden vuoksi myös vastarannalle on tarpeeksi hyvä näkyvyys. Teoriassa peliä voisi pelata ehkä vielä viiden tai kuuden pelaajan kanssa, lauta on sen verran suuri. Peli saattaa tällöin helpottua hieman, mutta ei varmaankaan merkittävästi.

Yhteistyönä peli toimii myös siksi niin hyvin, että nyt pelaajamäärä voi ja saa vaihtua jopa kesken pelin. Jos aikuisten on hoidettava kesken kaiken jotain tai lapsi ei jaksa keskittyä peliin, voi pelistä jättäytyä pois kivuttomasti. Mukaan mahtuu myös hyvin kesken kaiken.

Paljon vaihtelevaa toistoa

Pelin suurin heikkous on genrelle tyypillinen eli toisto. Mitään uutta ja mullistavaa ei erien välissä ole luvassa, vaan joka vuoro tehdään sitä samaa eli etsitään kuvioita. Peli ei kuitenkaan ole turhan helppo ja jahtaamisen draaman kaari toimii hyvin. Moritz liikkuu sopivan liukkaasti, jotta kuvioita saa etsiä ihan tosissaan, mikäli haluaa voittaa. Tohtorille on merkattu oma aloituspaikka eri pelaajamäärille, mikä pitää pelin tasapainossa. Ja jos peli helpottuu liikaa, voi aloituspaikkaa siirtää helposti itse mieleisekseen.

56 etsittävää vihjekorttia on myös oikein hyvä määrä. Yhden pelin aikana käydään läpi noin kymmenen korttia, joten pino on kulutettu viiden pelin jälkeen. Kuvioiden paikkoja ei kuitenkaan opi muistamaan millään ulkoa ja jo pelkästään eri puolella lautaa istuminen antaa ihan uuden perspektiivin asioihin.

Spy Guy oli positiivinen yllättäjä, joka villitsi lapset täysin ja jota meidän koko perhe pelaa mielellään. Peliä on pelattu lyhyessä ajassa lukuisia kertoja ja kun lauta saadaan pöydälle, uusintamatseja tulee otettua kerralla useampi. Jos kaipaa perheelle mukavaa yhteistä tutkittavaa ja tekemistä, Spy Guy on erittäin hyvä valinta ja tunnistuspelien aatelia.

Jatkoa kiitos?

Tällaista peruskonseptia olisi suunnattoman helppo laajentaa – kuvittajalle vain rahatukku käteen ja uutta karttaa tekemään. Ja niin on kyllä tehtykin, ainakin maailmalla, jossa peli on selvästi hyvin suosittu. Sarjaan on ilmestynyt jo 11 osaa ja teemoja löytyy laidasta laitaan: on fantasiaa, talvea, lapsille tarkoitetut eläin- ja dinosaurusteemoja sekä Ryhmä Hau -teemainen versio, tietenkin. Lisäksi löytyy neljä maihin teemoitettua peliä – Saksa, Ranska, USA ja Puola. Erikoisin versio on Spy Guy Pyramid, jossa kuvia etsitään kolmiulotteisesta pyramidista.

Pelisarja on taipunut myös korttipeliksi, Headbanz-pelin tapaiseksi vastineeksi sekä lukuisiksi palapeleiksi (mikä ei ole suuri yllätys, kun julkaisijana häärii palapelivalmistaja Trefl). Pelistä on myös digitaalinen sovellus Androidille, iOS:lle ja Steamille. Siinäpä etsimistä kerrakseen!

Nähdäänkö kenties Suomi-versio joskus kaupoissa? Entä muiden versioiden suomennoksia? Epäilen, mutta pelimyynnit lopulta ratkaisevat miten käy. Peli on onneksi kieliriippumaton eli jos Spy Guy kiinnostaa ja kaipaa lisää pelattavaa, niin kannattaa katsella hyvin varustettujen kotimaisten lautapeliliikkeiden tai ulkomaisten nettikauppojen suuntaan.

Faktat Spy Guysta

Suunnittelija: Mariusz Majchrowski

Julkaisija: Trefl (2022)

Mutkikkuus: Pelin opettaa vaikka kesken kaiken mukaan tulevalle nopeammin, kuin joku ehtii sitä kuuluisaa kissaa sanoa.

Onnen vaikutus: Pelissä ei onnella ole sijaa. Jos ryhmässä on tarkkanäköisiä havainnoijia, peli on helpompi – ja päinvastoin.

Vuorovaikutus: Toiset pelaajat ovat etsinnän aikana lähinnä tiellä, mutta yhteiset onnistumiset ja kilpajuoksun tuoma jännitys on mukava jakaa muiden kanssa.

Teema: Omituisten otusten kaupunki on eläväinen ja miellyttää silmää.

Uudelleenpelattavuus: Peli toistuu joka kerta samanlaisena, mutta etsittäviä asioita on tarpeeksi, jotta niitä ei ehdi oppimaan ulkoa.

Saavutettavuus: Jotkut etsittävät asiat ovat aika pieniä, joten näkö on syytä olla kunnossa. Pelaamisessa on hyvä olla myös riittävän selvä valaistus. Toisinaan on vaikea hahmottaa, missä on ruutujen rajat ja missä laudan taitoksen jäljet.

Pelaajamäärä: 2–4, pienillä muutoksilla laudan ääreen mahtuisi varmaan enemmänkin.

Pituus: 15–20 minuuttia.