Skylines

Pilvenpiirtäjien rakentaminen on melko suosittu aihe lautapeleissä, eikä Hans im Glückaan ole ensimmäistä kertaa asialla – Andreas Seyfarthin Manhattan kuittasi Spiel des Jahresin vuonna 1994. Manhattanin kaikuja tuntuu myös Skylinesissä, ainakin ulkonäkönsä puolesta – muovisissa palikoista koottavissa pilvenpiirtäjissä on jotain samaa.

Kolmiulotteisena laudasta kohoavat pilvenpiirtäjät kohottavatkin Skylinesin viime vuoden pilvenpiirtäjäpeli New York 1901:tä korkeammalle, mutta muuten estetiikan puolesta New York 1901 vetää pidemmän korren: sen Vincent Dutrait’n tekemä kuvitus on hieno, Skylines sen sijaan on jotenkin räikeän ja vanhanaikaisen näköinen, siistiä kanttaan lukuunottamatta. Pelimekaniikan suhteen asia onkin sitten toinen, ja pelit varsin erilaisia siinäkin suhteessa.

Pelin alkuperäinen nimi on Skyliners, mutta Suomessa nimestä on pudotettu ylimääräiseltä tuntuva r-kirjain pois. Eihän tämä mikään lentoreittipeli olekaan.

Mitä näkyy?

Pilvenpiirtäjien muodostama skyline on suurkaupungin tunnusmerkki ja Skylinesin ytimessä. Pelilauta on 5 × 5 -ruudukko, jota pelaajat tarkastelevat kukin omalta sivultaan. Olennaista on, kuinka monta pilvenpiirtäjää on nähtävissä. Luonnollisesti rakennuksen takaa näkyvät vain sitä korkeammat rakennukset ja yhtä korkeat tai matalammat rakennukset.

On triviaalia järjestää pilvenpiirtäjät kasvavaan järjestykseen kuin ihmisjoukko ryhmäkuvaan: eturiviin lyhyet, keskelle keskimittaiset ja taakse pitkät. Vaan kuinka käy, kun useampi pelaaja yrittää tehdä samaa tehtävää yhtä aikaa eri suunnista ristikkoa? Sotkuahan siitä seuraa ja siitä sotkusta Gabriele Bubola on esikoispelinsä luonut.

Paketista löytyy kaksi erilaista peliä. Ensimmäisessä vain rakennetaan. Lauta alustetaan neutraaleilla palikoilla ja sitten aletaan lapioida kerroksia laudalle kaksi vuorossa. Tavallisten kerrospalikoiden lisäksi jokaisen pelaajan paletista löytyy yksi puisto, joka on puolikkaan kerroksen kokoinen vain maantasalle menevä rakennus ja kaksi kattoa, joilla saa lopetettua uhkaavan pilvenpiirtäjän kohoamisen välittömästi.

Kun kaikki palikat on läiskitty laudalle, lasketaan pisteet. Aloittaja katsoo A-sarakkeensa eli vasemmanpuoleisimman sarakkeen ja merkitsee pisteen jokaisesta näkemästään pilvenpiirtäjästä. Näihin pilvenpiirtäjiin lisätään katolle omat antennit valtauksen merkiksi. Seuraava pelaaja tekee saman omalle A-sarakkeelleen ja kun kierros on käyty läpi, aloittaja laskee B-sarakkeensa ja näin edelleen. Antennin saa tietysti pystyttää rakennukseen vain ensimmäinen sen näkevä.

Kun nämä pisteet on laskettu, kuitataan vielä yksi piste jokaisesta pelatusta antennista ja lopuksi kolme pistettä sille, jonka laudanneljänneksellä sijaitsee pelin korkein pilvenpiirtäjä. Eniten pisteitä kerännyt voittaa. Koko touhu vie korkeintaan 30 minuuttia, kaksinpelinä kymmenen minuuttia ei ole epärealistinen arvio.

Suunnitelmallisempaa peliä

Ehkäpä haluat peliltäsi enemmän. Silloin käännyt kehittyneemmän muunnelman pariin. Siinä pisteitä ei saa kaikista näkemistään rakennuksista, vaan ainoastaan niistä sarakkeista, joissa näkemiesi rakennusten määrän olet ennustanut oikein.

Vuorossa on edelleen kaksi toimintoa, mutta nyt vain toinen on pakko käyttää rakentamiseen. Toisen voi käyttää suunnitteluun. Silloin otat yhden viidestä kortistasi – niitä on yksi joka sarakkeelle – ja pelaat sen rakennusvirastoon, eli pahvihärveliin, johon kortin saa pelattua niin, että se pysyy oikein päin, eikä kukaan näe mitä olet veikannut.

Pelin lopussa korttipino käännetään ja käydään läpi siinä järjestyksessä kun ne on pelattu. Suunnitelma – näkyykö sarakkeesta 1, 2, 3 vai 4 tai 5 rakennusta – tarkistetaan ja jos näkymä on toteutunut suunnitelman mukaan, pelaaja palkitaan pisteillä. Myös antenneja saa pelata nähtyihin rakennuksiin; ne ovat palkinto aikaisesta suunnittelukorttien pelaamisesta, muutenhan suunnittelukortit voisi pelata erän lopussa kun tilanne on selvä.

Tämäkään pelitapa ei ole juuri sen pidempi, peli on edelleen helposti puolen tunnin vääntö.

Puolensa molemmissa

En ole nykyisellä pelikokemuksellani aivan varma, kumpi pelitapa on lopulta parempi. Peruspeli on yksinkertainen, helppo ja vauhdikas – se on hyvä. Peruspelissä antennit tuntuvat irralliselta elementiltä, enkä ole aivan varma, miten paljon niitä ylipäätään pystyy strategisesti hyödyntämään. Saattaisinpa ehkä jatkossa jättää ne kokonaan pois.

Suunnittelupelissä antenneilla on tärkeä osansa. Peli vaatii jo selvästi enemmän taitoa ja suunnitelmallisuutta. Ei Skylines sittenkään mikään raskas peliharrastajan peli ole, vaan enemmän siellä vaativa perhepeli -osastolla. Lasten kanssa pelatessa käytetään perusmallia ja kun lapset menevät nukkumaan, otetaan suunnittelukortit käyttöön – eiköhän se jotenkin noin mene.

Kolminpelin tasapainoisuus jäi hieman mietityttämään. Nelinpelissä jokaisella laudan sivulla on pelaaja ja kaksinpelissä pelataan ristiin (ei siis vastakkain), mutta kolminpelissä yhdellä pelaajista on kaksi naapuria ja muilla vain kaksi. Vaikuttaako tämä jotenkin pelin tasapainoon? Luultavasti, mutta kuinka paljon ja kenen eduksi, en osaa sanoa. Käytännössä tämä tuskin merkitsee mitään eikä ainakaan testipeleissä häirinnyt mieltä, tuskinpa Skylinesiä muutenkaan niin vakavasti pelataan.

Selkeä ja räikeä

Skylines on miellyttävän selkeä peli. Sääntökirja antaa ehkä kuvan pykälän-pari mutkikkaammasta pelistä, mutta kun säännöt osaa kunnolla, ne selittää tuossa tuokiossa. Yksi erä on niin lyhyt, että jos ei ihan ensimmäisen pelin aikana pelin hienouksia oivaltanut, on helppoa pelata saman tien toinen erä. Jotain koukuttavaa tässä kyllä on, pelin kolmiulotteisuus on viehättävää.

Samaa ei valitettavasti voi sanoa pelin ulkoasusta kaikin puolin. Kansikuvaa lukuunottamatta, se on kyllä soma. Muoviset pilvenpiirtäjäpalikat ovat räikeän näköisiä ja pilvenpiirtäjistä tulee melko nopeasti vähän huteran oloisia. Hieman hillitympi ulkoasu olisi ehkä toiminut paremmin, etenkin kun palikoiden värillä ei ole enää mitään merkitystä sen jälkeen, kun ne on laudalle pelattu.

Laatikon insertissä on kyllä tilaa rakennuksille, mutta ei oikein paikkaa korteille, antennit ovat helposti karkailevia pieniä muovitikkuja ja pelilaudan reunaa kiertävä pisteytysrata, jossa pahviset lokit keikkuvat on ehkä hieno, mutta myös aika epäkäytännöllinen. Skylines ei siis ulkoasunsa puolesta ole mikään täydellinen suoritus, mutta ei tätä nyt liikaakaan voi tuomita: pelaaminen onnistuu kyllä ja valmistuva kolmiulotteinen kaupunki on  hieno. Tämä se New York 1901:stä puuttuu – kaksiulotteisista pahvilätkäpilvenpiirtäjistä ei vain tule samaa fiilistä.

Faktat Skylinesistä

Suunnittelijat: Gabriele Bubola

Julkaisija: Hans im Glück, Lautapelit.fi (2016)

Mutkikkuus: Säännöissä on vähemmän kokeneelle peliharrastajalle hieman opettelemista, mutta kun ne osaa, pelin opettaa nopeasti, se ei ole erityisen mutkikas.

Onnen vaikutus: Alkuasetelman jälkeen pelissä ei ole tuurielementtiä, mutta toisten pelaajien touhuista kumpuavaa kaoottisuutta sen sijaan riittää.

Vuorovaikutus: Jokainen siirto vaikuttaa muiden pelaajien peliin ja pelissä on myös mahdollista tehdä siirtoja, joiden ainoa merkitys on sotkea ilkeästi toisten pelaajien suunnitelmia.

Teema: Pilvenpiirtäjäteema toimii, etenkin visuaalisesti, mutta aika abstrakti pelihän tämä on.

Uudelleenpelattavuus: Kohtalainen. Kaksi eri pelitapaa lisäävät uudelleenpeluuarvoa. Peliharrastajalle ei välttämättä kestä monta pelikertaa.

Kieliriippuvuus: Pelin osissa ei ole lainkaan tekstiä.

Pelaajamäärä: 2–4

Pituus: 15–30 minuuttia