Otrio

Historiassa kolmen suora -pelejä on ollut olemassa lähestulkoon aina. Niistä on löytynyt jonkinlaisia todisteita jo muinaisessa Egyptissä, mutta ensimmäinen kolmen suora tunnettiin vähintäänkin Antiikin Roomassa nimellä “terni lapilli”. Kyseessä on yksinkertaisempi versio Myllystä, joka on taas meille suomalaisille yksi tutuin kolmen suora -peli.

Myöhemmin tämänkaltaiset pelit olivat satoja vuosia monenkin rahvaan hupia, vaikka kirkko niitä 1600-luvulla yrittikin kovasti kieltää. 1800-luvulle tultaessa syntyi sitten se kolmen suora -pelien Pyhä Lehmä eli Ristinolla. Peli on siinä mielessä uniikki, että lähes kaikilla ikään tai sukupuoleen katsomatta on jonkinlaisia muistoja ristinollasta ja tätä tunnettavuutta on hyödyntänyt useampikin moderni lautapeli.

Voidaankin ihan aiheesta kysyä voiko Otrio, joka on siis melko perinteisen oloinen ristinolla-variaatio, tuoda mitään uutta vuosituhansia kaluttuun peli-ideaan? Riippuu yleisöstä. Ainakin se voitti Vuoden perhepeli -palkinnon vuonna 2016, mikä ei toki yllätä, sillä kolmen suora -pelit ovat yleensä palkintoraatien lellikkejä.

Tikusta (ja ympyröistä) asiaa

Jokaisella pelaajalla on käytössä kolmea eri muotoa – kahta eri kokoista rinkulaa ja tikut. Omalla vuorolla laudalle voi laittaa yhden näistä ja peli loppuu välittömästi, jos joku pelaajista saa aikaan kolmen suoran. Tällaiseksi käy perinteinen kolmen saman kuvion suora, mutta pelaaja voi voittaa myös rakentamalla suurenevan tai pienenevän suoran (tikku – pieni ympyrä – suuri ympyrä) tai laittamalla samaan ruutuun kaikki eri omat kuvionsa. Nappulat kun mahtuvat limittäin samaan ruutuun.

Peruskonseptin ja säännöt selittää sekunneissa ja pelaamaan pääseekin heti. Mitä nopeammin pelaamaan pääsee, sen parempi, sillä Otrio avautuu kohdeyleisölleen eli lapsille ja vähemmän pelaaville aikuisille paremmin ihan kokeilun kautta. Heille peli tarjoaa miellyttäviä “ahaa”-elämyksiä ja yllättäviä voittoja tai häviöitä, mikä on todennäköisesti suurin syy Vuoden peli -palkinnon voittoon. Ainakin omien lasten keskuudessa (8-, 6- ja 3-vuotias) pelistä tuli kesähitti, jota pelattiin aina muutama erä putkeen.

Kaksin vähemmän kaunihimpi

Perhepelinä Otrio toimii kyllä yllättävän hyvin, kunhan aikuiset haastavat toisiaan ja lapset puolestaan aikuisia. Tällöin esimerkiksi yhden isän ylivoimaisuus laimenee, kun vastassa on kolme kostonhimoista nassikkaa. Toisaalta tällaisia pelejä kutsun yleensä itse “lastenpeleiksi” ja lapsille peliä erityisesti suosittelen – heille peli on pitkän aikaa maaginen ja yllätyksellinen.

Lasten keskenään pelattava peli Otrio ei kuitenkaan ole, sillä taitavin lapsi jyrää muut melko helposti. Perhepeliajatusta tukee myös se, että Otrio on abstraktiksi peliksi yllättävän surkea kahdestaan. Tällöin molemmat pelaajat pelaavat vuorotellen kahdella eri värillä, mikä on ajatuksena ehkä keskinkertainen, mutta ei oikein toimi. Peli on kuitenkin luonteeltaan ennemminkin pirskahteleva ja hilpeä, kuin kurttunaamainen ja tosikko.

Tähän vaikuttaa myös se, että rajat tulevat vastaan. Jos on kahlannut edes nilkkoja myöten shakissa, gossa tai jossain muussa klassisessa abstraktissa pelissä, niin Otrion syvyys on lastenaltaan tasolla. Tällainen henkilö ratkoo pelin lähes heti, minkä jälkeen taika katoaa välittömästi. Jopa säännöissä asia tiedostetaan ja yritetään antaa eri variaatioita tai haasteita, jotta pelaajat eivät aloittaisi peliä aina samalla tavalla, mutta selittely jää aika epätoivoiseksi.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että pelillä on aikansa ja paikkansa, vaikkei se olekaan kaikkein ikimuistoisin kokemus. Hyvin samankaltaista kutinaa rapsuttelevat jo muut Vuoden peli -voittajat Quarto, Pentago sekä tuorein tuttavuus Orbito. Jos peliä pelaa lasten kanssa, Otrio on selkeytensä vuoksi varmaan näistä paras valinta.

Kokonainen perhe 

Alkuperäinen Otrio sisälsi värikkäiden nappuloiden lisäksi puisen laudan, mikä teki pelistä hieman ajattomamman. Arvostelussa kuvauskohteena on pelin 2.0-versio, joka ei kuitenkaan eroa alkuperäisestä muuten kuin sillä, että lauta on muovia. Geneeristä Apple-estetiikkaa, mutta minkäs teet. Pelistä on olemassa myös hienoja ja kalliimpia “Inventor”-versioita, jotka ovat valitettavasti myös väripaletiltaan surkeita, jopa pelikelvottomia.

Tuoteperheeseen kuuluu vielä GOtrio, joka ei ole gon ja Otrion sairas risteytys vaan matkaversio 2–3 pelaajalle. Ihan näppärä idea, vaikka pelin pelaamiseen matkalla ei tarvittaisikaan kuin paperi ja neljä eri väristä kynää. Neljännen pelaajan puuttuminen on kyllä suuri miinus ja puoltaa tältä osin isoveljen hankkimista.

Faktat Otriosta

Suunnittelija: Brady Peterson

Julkaisija: Marbles: The Brain Store (2015), Competo (2016)

Mutkikkuus: Peli on pöydällä ja säännöt selitettynä lähes minuutissa ja sitä voi tulla pelaamaan käytännössä kuka tahansa.

Onnen vaikutus: Peli on täysin tuuriton, useamman pelaajan pelissä vain muiden luoma kaaos tekee pelistä arvaamattoman. Kaksinpelissä taitavin pelaaja (tai aloittaja) voittaa kuitenkin aina.

Vuorovaikutus: Koska lauta on yhteinen ja peli on pitkälti muiden voittamisen estelyä, vuorovaikutusta riittää. Kaksinpeli sekä aikuisten kesken peli on paljon totisempaa touhua.

Teema: Valkoinen tai puinen lauta ja värikkäät muodot ovat vähän tylsän varma, mutta toimiva ratkaisu. Eri versiot ovat hieman eri näköisiä.

Uudelleenpelattavuus: Abstrakteja pelejä pelannut aikuinen ratkaisee pelin nopeasti. Lapsille pelissä on kuitenkin kokeiltavaa.

Saavutettavuus: Nappuloita on helppo käsitellä kenen vaan, mutta joissain versioissa nappuloiden värit ovat punavihersokeille hankalia. Kuvissa näkyvä versio vielä menettelee, mutta läpikuultavat nappulat ovat jo vaikeita. Pramean “Inventor’s Edition” -version väreinä ovat sitten kulta, hopea, tummempi hopea ja musta, joita ei tavallinenkaan silmä juuri erota toisistaan.

Pelaajamäärä: 2–4.

Pituus: 5–10 minuuttia.