On the Underground

Sebastian Bleasdale on käynyt kiinnostavan pelisuunnittelukoulun: hän päätyi Reiner Knizian pelitestaajaksi. Sittemmin yhteistyötä on tehty myös Richard Breesen kanssa, muun muassa Keyflower on miesten yhteistyötä.

Lontoon metroverkon rakentamista kuvaava On the Underground oli Bleasdalen ensimmäinen oma julkaisu vuonna 2006. Pelin julkaisivat yhteistyössä JKLM Games ja Rio Grande Games. On the Undergroundista ei koskaan otettu toista painosta, joten ajan mittaan siitä muodostui pienimuotoinen harvinaisuus: saatavuus oli heikkoa, mutta peliä pidettiin yleisesti hyvänä.

Olikin hauskaa kuulla suomalaisen LudiCreationsin tekevän pelistä uuden laitoksen. Vuonna 2019 Kickstarterin kautta ilmestynyt On the Underground: London / Berlin lisää laudan toiselle puolelle Berliinin kartan, päivittää Lontoon karttaa metroverkon uudistuksilla ja uusii pelin kieltämättä vähän karunpuoleisen ulkoasun nykystandardien mukaiseksi.

Verkostojen rakentamista

Pelin alussa laudalla ei ole lainkaan rataa, on vain tyhjiä paikkoja ja matkustaja, joka haluaa kulkea pitkin ja poikin kaupunkia. Pelaajat saavat kaksi, kolme tai neljä metrolinjaa komentoonsa pelaajamäärästä riippuen: kaksinpelissä kumpikin saa rakentaa neljä metrolinjaa ja jos pelaajia on enemmän, linjoja on vähemmän.

Joka vuoro saa rakentaa neljä ratayhteyttä. Reitit saa aloittaa mistä haluaa, mutta sen jälkeen niitä saa jatkaa vain päädyistä: metroreitit eivät haaraudu. Eri linjat ovat itsenäisiä, eli jos hallitsee sinistä ja vihreää linjaa, ne voi rakentaa minne haluaa, mutta kun kumpikin on aloitettu, pitää jatkaa jo aloitettua. Rakentamalla ratoja pääteasemille saa haarautumismerkkejä, joita käyttämällä metrolinjaa on mahdollista rakentaa sivuhaaroja, mutta aika työlästä se on.

Kun radat on rakennettu, matkustaja kulkee. Joka vuoro esillä on neljä korttia, jotka osoittavat mahdollisia matkakohteita. Asemat on jaettu keltaisiin ja valkoisiin ja joka vuoro matkustaja kulkee ensin keltaiselle asemalle ja sitten valkoiselle. Jos esillä on vain yhtä väriä, matkustaja käy vain yhdellä asemalla. Matkustaja tuottaa linjan omistajalle yhden pisteen jokaisesta linjasta, jota pitkin kulkee.

Reitti ei voi kuitenkaan polveilla eri linjoja pitkin mielinmäärin, vaan matkustaja noudattaa tiukkoja, mutta yksinkertaisia sääntöjä: matkustaja optimoi aina kävelemisen minimiin, eli reitillä pitää olla mahdollisimman vähän käveltäviä yhteyksiä. Jos useammalla reitillä on yhtä vähän kävelemistä, matkustaja valitsee sen, jolla on vähemmän vaihtoja. Jos sen jälkeen on tasapeli useamman reitin välillä, vuorossa oleva pelaaja valitsee tasoissa olevista reitestä sen, jota matkustaja käyttää.

Kummallakin puolella lautaa pisteitä saa myös radanrakennuksesta. Molemmilla puolilla rautatieasemille ja pääteasemille rakentaminen tuottaa lisäpisteitä. Lontoossa laudalla on erilaisia palveluja, joita yhdistämällä saa pisteitä ja jos onnistuu rakentamaan rataansa lenkin, saa pisteen jokaisesta lenkin sisälle jäävästä asemasta. Berliinissä taas on asemia, joista saa pisteitä jos samalla linjalla on useampi tällainen asema ja lisäksi keräiltäviä laattoja, joista saa pisteitä täydestä viiden erilaisen laatan setistä ja lopuksi pisteitä siitä lajista, jota on kerännyt eniten.

Peli päättyy, kun asemakorttien pakka on pelattu läpi ja kierros on pelattu loppuun.

Lyhyen ja pitkän aikavälin optimointia

On the Undergroundin viehätys minulle on pitkän ja lyhyen aikavälin tavoitteiden optimoinnissa. Iso kysymys on, pelatako radat niin, että saa maksimoitua matkustajasta saatavan hyödyn lyhyellä aikavälillä, vai kehittääkö pidemmän aikavälin rataverkkoa niin, että pelin edetessä saa omille radoilleen paljon matkakertoja. Myös rakentamisesta saatavien bonuspisteiden keräämistä ei kannata väheksyä.

Useamman linjan rakentaminen on kiinnostavaa, etenkin kaksinpelin neljällä linjalla ja kolminpelin kolmella. Missä vaiheessa peliä linjat aloittaa? Iskeekö kaikki alkuun nopeasti, jolloin pääsee reagoimaan tapahtumiin eri puolilla lautaa, vai viivyttääkö jonkun linjan avaamista myöhemmäksi peliä, jolloin näkee, missä linjaa eniten tarvitaan? Jos viivyttää kovin pitkään, voi huomata, että parhaat paikat on jo viety, eikä linjalla ole enää tilaa kukoistaa, mutta liian aikaisin aloitettu linja voi olla lopulta vähän väärässä paikassa.

Pelistä nauttiminen edellyttää sitä, että osaa hahmottaa tarpeeksi hyvin, minne matkustaja kulkee – tai että pelissä on mukana joku, jolta voi aina kysyä, että mites se nyt menikään… Joillekin matkustajan liikkeiden setviminen ei yksinkertaisesti ole hauskaa päänvaivaa ja silloin Ticket to Ride on tämäntyylisistä peleistä osuvampi valinta. Minulle matkustajan liikkeiden hahmottamisen ja sen tuomien valintojen pähkäileminen nostaa On the Underground selvästi Ticket to Riden yläpuolelle.

Alkuperäinen vai uusi?

Kumpikin pelin versioista on aivan käypä hankinta. Alkuperäinen versio on vähän karun näköinen, mutta eipä uuden version tyylikään kaikkien silmää miellytä. Minusta uusi on kuitenkin todella paljon kauniimpi. Kumpikaan versio ei valitettavasti toimi kovin hyvin värisokeille pelaajille, ainakaan ilman muutoksia komponentteihin.

Lontoon kartta on hieman elänyt versioiden välillä, muutoksia on tehty todellisen metroverkon muutosten perusteella. Näillä ei pelaamisen kannalta ole suurta merkitystä. Myös sääntöihin on tehty pieniä muutoksia, joita Bleasdale ehdotti omilla nettisivuillaan jo vuosia sitten.

Uuteen laitokseen tuotu Berliinin kartta on hyvä lisäys. Pidän Berliinin settienkeräilystä selvästi enemmän kuin Lontoon ympyräreittien rakentamisesta.

Uuden laitoksen hauskoihin yksityiskohtiin kuuluu myös valikoima matkustajia. Siinä missä alkuperäisen pelin matkustaja oli täysin persoonaton pylpyrä, uudessa pelissä on valikoima erilaisia hahmoja: joukosta löytyvät muun muassa pyörätuolin käyttäjä, raskaana oleva nainen ja kepin kanssa kulkeva ikäihminen.

Kumpaa versiota sitten pelaakaan, käsillä on mainio reitinrakennuspeli matkustajan liikkeiden tuomilla lisämausteilla. Jos voi kuitenkin valita, suosittelen lämpimästi uutta laitosta.

Faktat On the Undergroundista

Suunnittelija: Sebastian Bleasdale

Julkaisija: JKLM, Rio Grande Games (2006), LudiCreations (2019)

Mutkikkuus: Radan rakentaminen ja vuorojen kulku ovat yksinkertaisia. Matkustajan liikkuminen on vähän vaikeampi juttu hahmottaa ja aiheuttaa alkuun päänvaivaa, jos kukaan pelaajista ei osaa sääntöjä hyvin.

Onnen vaikutus: Ainoa satunnaistekijä on se, missä järjestyksessä kohdekortit pakasta nousevat – mutta sillä voikin olla varsin paljon merkitystä. Paljon on myös pelaajien toimista kumpuavaa epävarmuutta.

Vuorovaikutus: Reiteillä on tilaa rajallisesti, joten blokkailun mahdollisuus on olemassa. Varomaton pelaaja voidaan blokata julmasti ja tehokkaasti.

Teema: Ainakin Lontoon kartalla on usein jopa fiksua rakentaa todellisia metrolinjoja muistuttavia reittejä.

Uudelleenpelattavuus: Toimii, matkustajan satunnaiset liikkeet pitävät pelin tuoreena.

Kieliriippuvuus: Ei sisällä luettavaa.

Pelaajamäärä: 2–5, kolminpeli lienee ihanteellinen pelaajamäärä, mutta toimii kyllä kaikilla eri pelaajamäärillä.

Pituus: 45–60 minuuttia.