Obsession

Dan Hallaganin debyyttipeli Obsession oli vuoden 2018 Kickstarter-tapauksia. Peli herätti aikoinaan kiinnostusta etenkin teemallaan: viktoriaanisen ajan brittiläisen aatelisperheen pyrkimys seurapiireihin ei ole ihan tavallisin teema.

Suunnittelija Hallaganin rakkaus aiheeseen tihkuu jo kannen läpi, mutta pelinä Obsession jättää hieman toivomisen varaa.

Järjestä juhlia ja laajenna suhdeverkostoasi

Pelimekaanisesti Obsession on yksinkertainen. Vuorollasi valitset yhden kartanosi huoneista ja järjestät siellä aktiviteetin vieraille. Tätä varten valitset vapaana olevista henkilökunnan jäsenistä sopivat palvelijat järjestämään aktiviteetin ja sopivia vieraita saapumaan paikalle. Mitä tahansa aktiviteetteja ei voi järjestää tai ketä tahansa kutsua paikalle, sillä perheen maineen pitää olla tarpeeksi hyvä. Ylhäiset lordit eivät saavu itseään alempiarvoisten luokse vierailulle.

Vieraat tuovat mukanaan rahaa, uusia vieraskontakteja korttien muodossa ja, mikä tärkeintä, mainetta. Kun aktiviteetti on järjestetty, työnsä tehneet palvelijat lepäävät yhden kierroksen ajan, ja pelaaja voi rahalla ostaa halutessaan käyttöönsä uuden huoneen yhteiseltä rakennuslaudalta. Huoneet mahdollistavat uusien aktiviteettien järjestämisen.

Pelin 12 kierrosta (tai 16:tta, jos kyseessä on pitkä pelimuoto) sanelee kalenteri, joka määrittää eri tapahtumien ajoituksen. Pelin aikana koittaa muun muassa kansallinen vapaapäivä, jolloin tapahtumia voi järjestää ja vieraita kutsua mainevaatimukset unohtaen. Yksi tärkeimmistä tapahtumista on muutaman kierroksen välein toistuva kosintakierros. Tällöin arvostettu Fairchildin suku vierailee sen pelaajan kartanossa, joka on parhaiten vastannut ennalta määrättyihin tavoitteisiin.

Obsessionin pelaaminen on yhtä pitkää lumipalloefektiä. Alkuun kartanossa on vain kuisti ja puutarha, jonne kutsua vieraita teelle. Pian saadulla rahalla ja maineella saa hankittua huoneita, joilla pystyy järjestämään isompia aktiviteetteja, kutsumaan niihin arvovaltaisempia vieraita ja saada enemmän rahaa. Tällä rahalla sitten hankitaan lisää suhdeverkostoa ja lisähuoneita kartanoon, kunnes pelin lopussa maine on huipussaan.

Suoraviivaisesti kohti seurapiirejä

Obsessionin kierrosten pohtiminen on kiintoisaa ja palkitsevaa. Vuorojaan täytyy suunnitella sopivasti ennalta, että aktiviteeteista saa suurimman hyödyn. Rahaa pitäisi kerryttää ja saada uusia vieraskontakteja, samalla kun valmistautuu kosintakierroksiin. Voittopisteitä saa melkein kaikesta, joten kartanon hoidossa täytyy pitää tasapaino.

Harmillisesti tuon kaiken toteuttaminen ei ole kovin vaikeaa. Kunhan pitää huolen, että maineen rajoissa on sopivia aktiviteetteja, joita järjestää, pelissä pärjää. Kun vielä onnistuu tekemään tavoitekorttien mukaisia asioita, niin epäonnistuminen on vaikeaa. Strategisesti peli ei olekaan järin monipuolinen. Pelistä puuttuvat strategiset sivupolut ja mahdollisuudet tehdä asioita luovalla tavalla. Etenkin alkupelin vuoromahdollisuudet ovat kovin rajatut, ja valinnat tuntuvat itsestään selviltä.

(Itseäni huvittaa sääntökirjan strategiaopas, jossa korostetaan ensimmäisen kierroksen olevan erityisen haastava lukuisien valintojen osalta. Vahva väite, kun pelin alussa mahdollisia aktiviteetteja on vain viisi, joista oikeasti vain kolme on mielekkäitä.)

Yksi oleellinen strateginen jännite pelissä on, ja se liittyy passaukseen: oman vuoronsa voi tosiaan jättää välistä, jolloin pelaaja saa käteensä takaisin kaikki pelaamansa vieraskortit sekä saa vireytettyä koko henkilökunnan. Passausliike on käytännössä pakko tehdä kerran tai kaksi pelin aikana, mutta sen ajoitus vaihtelee. Tähän liittyy hyviä taktisia liikkeitä: voit vaikka ajoittaa vieraskortit niin, että arvokkaan Fairchild-kortin pelattuasi passaat, ja voit vielä saman kierrossyklin aikana pelata kortin uudestaan.

Missä pelimekaniikkojen aateli?

Obsessionin teema on todella uniikki ja kutkuttava, mutta se ei välity pelin mekaniikkoihin niin vahvasti kuin toivoisi. Tunnelmoiva pelaaja voi parhaimmillaan maalata näyn Derbyshiren ylimystöstä puimassa naimakauppoja sikareita poltellen, mutta käytännönläheisempi pelaaja näkee vain erivärisiä puu-ukkoja tuottamassa rahaa ja mainepisteitä.

Teemasta nauttiminen edellyttää siis pientä eläytymistä ja taustatarinoiden lukemista. Jokaiseen vieraskorttiin on muun muassa kirjoitettu henkilön lyhyt elämäntarina. Huikeaa, mutta pelatessa tuollaisen helposti sivuuttaa.

Jo teeman vuoksi haluaisin rakastaa Obsessionia enemmän, mutta näen pelissä valtavasti sivuutettuja mahdollisuuksia ihan jo pelillisen jännitteen luomisesta lähtien. Obsession on ollut ymmärrykseni mukaan suunnittelija Hallaganin oma intohimoprojekti, ja pelitestauskin tehtiin pitkälti perhepiirissä. Se näkyy.

Peli olisi ehdottomasti kaivannut kokenutta lautapelien kustannustoimittajaa mekaniikkojen hiomisessa. Sokkona nostettavat tavoitekortit ovat etenkin osa-alue, joka on toteutettu laiskasti. Olisiko suunnittelija Hallagan voinut lainata ideoita vaikkapa Great Western Trailista, jossa tavoitekortit pitää noukkia laudalta käteen ja voit valita suoritatko niitä vai et – miinuspisteiden uhalla. Great Western Trailissa tavoitekortit aiheuttavat kutkuttavasti jännitettä, kun Obsessionin tavoitekortit lähinnä haukotuttavat.

Ylipäätään sekä vieras- että tavoitekorttien skaala heittelee paljon, ja tuurin merkitys korttinostoissa on hämmentävän iso. En vastusta satunnaisuutta lautapeleissä, mutta tähän olisin toivonut jotain hienovaraisempaa ja etenkin temaattisempaa toteutustapaa. Ei pyrkyriaatelisen elämä nyt ihan pelkkää tuuria ollut.

Runsaasti muunnelmia

Kaiken kukkuraksi Obsessionin sääntökirja pursuaa erilaisia variantteja koskien muun muassa laattamarkkinoita ja kosintatavoitteita. Mitenkään hirveän relevantteja ne eivät ole, vaan lähinnä lisäävät satunnaisuuden määrää. Itse pelin kahdella versiolla, lyhyellä tai pitkällä pelimuodollakaan, ei ole käytännössä muuta eroa kuin pelin kesto ja loppupisteiden määrä. Tästä kaikesta tulee kieltämättä olo, että suunnittelija ei ole osannut päättää mikä on paras tapa pelata peliä.

Kuten en oikein minäkään. Obsession keikkuu hankalasti temaattisen elämyksen ja keskiraskaan strategiapelin rajalla, olematta erityisen onnistunut kummallakaan osa-alueella.

Peli on silti ansainnut kehunsa jo pelkän esteettisyytensä vuoksi. Sitä on helppo suositella, jos teema kolahtaa, mutta ilman Jane Austen– tai Downton Abbey -fanilaseja, pelillinen kokemus voi jäädä hitusen laimeaksi.

Faktat Obsessionista

Suunnittelija: Dan Hallagan

Julkaisija: Kayenta Games (2018)

Mutkikkuus: Sääntökirja on hämäävän pitkä ja jaaritteleva pohjimmiltaan yksinkertaiselle pelille. Obsession on huomattavasti helpompi opettaa kuin opetella.

Onnen vaikutus: Pakasta nostettaviin vieras- ja tavoitekortteihin liittyy suuri tuurielementti. Hyvillä nostoilla peli helpottuu paljon.

Vuorovaikutus: Vähäistä. Vuorovaikutus rajoittuu yhteiseen huonevalikoimaan ja huoneisiin liittyviin tavoitteisiin. Joukossa on lisäksi muutamia (varsin yhdentekeviä) kiusantekokortteja.

Teema: Upea ja uniikki teema on pelin paras asia. Se kantaa pitkälle, vaikkei peli ole mekaanisesti järin ihmeellinen.

Uudelleenpelattavuus: Voisi olla kieltämättä parempi. Vaikka tavoitekortit ja vieraat vaihtuvat joka pelissä, niin Obsession tuntuu viiden pelin jälkeen jo hieman nähdyltä. Lisäosista Upstairs, Downstairs ja Wessex voi etsiä lisähaastetta.

Saavutettavuus: Suurin osa oleellisista asioista on esitetty symbolein. Teemasta nauttiminen täysillä vaatii kyllä hyvää englannin taitoa.

Pelaajamäärä: 1–4. Olen itse pelannut vain kaksinpeliä, joka toimii erinomaisesti. Useammalla pelaajalla rakennuskauppaan tullee enemmän eloa.

Pituus: 30–90 min. Kaksinpelin lyhyenä pelimuotona pelaa helposti alle tuntiin, mutta nelinpeliin ja pitkään pelimuotoon varaisin aikaa enemmän.