Myytti: Väinämöisen tarina

Kolmen taidekasvattajan opinnäytetyö Myytti: Väinämöisen tarina on lähtökohdiltaan omaperäinen lautapeli, jossa pelaajat pääsevät käpistelemään kansallisia taideaarteita uuteen uskoon. Tavoitteena on muotoilla erilaisista aineksista kansallissankari Väinämöisen muotokuvia ja samalla oppia jotain siitä monien mausteiden sekoituksesta, joka suomalaisena kansallistaiteena tunnetaan.

Kun pelin tekijöiden tausta on näin vahvasti pelimaailman ulkopuolelta, herää tietysti epäilyksiä lopputuloksen pelillisistä ominaisuuksista. Myytti on kevyt peli, mutta siinä on jokunen kiinnostava pelimekaaninen oivallus, jotka tekevät siitä mainiota viihdettä. Peliharrastajalle se ei tarjoa paljon, mutta pelin muut ansiot ovat sitäkin merkittävämmät.

Lautapelioppaassa on julkaistu kiinnostava Myytti: Väinämöisen tarina tekijöiden näkökulmasta -artikkeli.

Pelin idea

Peliä pelataan kolme kierrosta, joiden aikana pelaajat yrittävät saada valmiiksi kahdesta neljään taideteosta. Teoksia kootaan pelaamalla päällekkäin Väinämöis-aiheisia kehyskortteja. Korteissa piilee pelin varsinainen juju: ne ovat paperin sijasta osin läpinäkyvää muovia. Korteissa on kuvattuna Väinämöisestä pää, keskivartalo tai jalat.

Kortteja on kolmea eri väriä ja tarkoitus on koota taulu, jossa on kuvattuna kokonainen Väinämöinen siten, että kaikki näkyvät osat ovat samaa väriä. Kun kortteja pinotaan, osa niistä jää piiloon, eikä näillä piiloon jäävillä osilla ole lopputuloksen kannalta merkitystä. Eikä merkitystä ole myöskään sillä, miltä Väinämöinen kuvassa näyttää, vain kehysten väri ratkaisee.

Kun joku pelaajista saa kaikki teoksensa valmiiksi, kierros päättyy. On pisteenlaskun vuoro. Modern Art lienee ollut esikuvana tässä vaiheessa, sillä kierroksen suosituin väri nostaa joka kierroksen jälkeen arvoaan. Pisteenlasku on pelin mutkikkain vaihe ja vaatii jonkin verran huolellista sääntökirjan tavaamista. Juju on se, että vain taulun lopullisen värin mukaisista korteista saa pisteitä, muut ovat nollan arvoisia.

Tauluja voi rakennella eri tavoin. Ahne pelaaja sujauttaa väliin väärän värisen kortin viivästyttääkseen työn valmistumista ja kasaa siten teokseen enemmän kortteja, nopeampi taas viimeistelee teoksen mahdollisimman nopeasti ja toivoo saavansa työnsä valmiiksi ennen muita, keskeneräisistä töistä kun ei saa pisteitä.

Kevyttä jäynäntekoa

Toisille pelaajille voi tehdä jäynää. Pakassa on Aikaansa edellä -kortteja, joilla voi sotkea toisten peliä. Ne sisältävät liian moderneja tapoja kuvata Väinämöistä – esimerkiksi Mauri Kunnaksen koira-Väinämöisen – ja peittävät korttien kehyksiä viivästyttäen työn valmistumista. Valmiin työn voi palauttaa keskeneräiseksi Tuho-korteilla. Tuho-kortteja on pakassa vain kaksi, joten ne ovat harvinaista herkkua, Aikaansa edellä -kortteja on enemmän.

Tällainen pieni kiusanteko on paikallaan ja piristää peliä. Taulujen tärveleminen onnistuu olemaan oikeastaan aika hauskaa. Tuho-kortit on viisaasti jätetty vähemmälle pakassa.

Mukana on myös Idea-kortteja, jotka antavat lisäpisteitä pelaajalle, jolla on korteissaan esillä oikeanlaisia avainsanoja. Kortit ovat melkoinen tuuripläjäys, toisaalta kaksinpelissä ne jäävät helposti kokonaan käyttämättä, kun pelaajilla ei vain ole sopivia kortteja. Ilmankin on ihan hyvä pelata, säännöissäkin tämä mahdollisuus on otettu huomioon.

Taidekasvatusta pelillä

Taidekasvatuksellisissa tavoitteissaan peli vaikuttaisi onnistuvan hyvin. Kortteihin on ujutettu sopiva annos informaatiota, jotta pelatessaan oppii väistämättä Väinämöis-taiteen varsin kansainvälisistä taustoista. Pelissä vilisee tuttuja kuvia, kuten Akseli Gallen-Kallelan teoksia, mutta myös oudompia Väinämöisen kuvia.

Korttien pienten tekstipätkien lisäksi ohjekirjasta noin puolet on omistettu korttien laajemmalle selitykselle, josta käy ilmi vaikkapa se, miten Gallen-Kallela perehtyi Berliinissä vuonna 1895 järjestettyyn japanilaisen taiteen näyttelyyn ja omaksui sieltä japanilaisia vaikutteita – Sammon puolustuksen miekkaa heiluttava Väinämöinen taitaakin olla samuraiden sukua.

Tämä puoli pelistä siis toimii hyvin: pelatessa tulee ihastelleeksi kansallistaidetta, lukemalla korttien tekstejä omaksuu kevyttä lisätietoa ja innostuessaan ohjekirjasta löytää lisää tietoa ja lähdeluettelot. Vaan kuinkas itse peli?

Myytti on toimiva peli. Perusidea on sen verran tavanomainen, ettei pelin omaksuminen tuota kenellekään ylitsepääsemättömiä esteitä. Läpinäkyvät kortit ovat puolestaan mukavan omaperäinen idea, joka tekee pelistä houkuttelevan kokeilla – näin äkkiä ei tule mieleen muita läpinäkyviä kortteja käyttäviä pelejä kuin Gloom.

Olen pelannut vain kaksinpeliä ja arvelisin, että se on ainakin vakavampaa peliä hakevalle paras tapa pelata. Varsinkin viisinpeli, jossa jokaisella pelaajalla on vain kaksi taideteos tehtävänä ja kierrokset päättyvät siten nopeammin ja yllättävämmin, on varmasti tuntuvasti kaoottisempi ja tuuripitoisempi tapaus – mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö sekin voisi olla hauskaa.

Peliharrastajille Myytti on mielenkiintoinen kuriositeetti, jota kannattaa kokeilla. Parhaimmillaan peli on kuitenkin helposti lähestyttävänä ja hauskana keinona tutustua suomalaisen kansallistaiteen maailmaan.

Faktat Myytti: Väinämöisen tarina -pelistä

Suunnittelija: Rauni Eskelinen, Riikka Notkola, Susanna Koskela

Julkaisija: Lautapelit.fi, Valtion taidemuseo / Kuvataiteen keskusarkisto / Kehys (2009)

Mutkikkuus: Peli-idea on yksinkertainen ja helposti omaksuttava, sääntökirja antaa pelistä ja etenkin pisteenlaskusta ehkä vähän turhankin monimutkaisen kuvan.

Onnen vaikutus: Pelissä on mukana tuntuva tuuriannos, varsinkin useammalla pelaajalla.

Vuorovaikutus: Toisille pelaajille voi tehdä hieman jäynää ja pitämällä hitusen silmällä, mitä muut tekevät, saattaa menestyä vähän paremmin.

Teema: Erinomainen! Kuvataiteen klassikot ovat kaunista kuvitusta pelille ja Väinämöisen kuvien maailma tulee takuuvarmasti tutuksi peliä pelatessa. Taidekasvatuksellinen ulottuvuus siis toimii.

Uudelleenpelattavuus: Hyvä, joskaan ei varmasti rajaton. Toiminee parhaiten silloin tällöin pelattuna.

Kieliriippuvuus: Peliä voi pelata, vaikka ei suomea osaisikaan (ainakin jos ideakortit jätetään pois), mutta parhaiten peli toimii, kun tekstit ymmärtää ja pelatessa saa sivistettyä itseään.

Pelaajamäärä: 2-5. Vakavampi pienemmillä määrillä, kaoottisempi suuremmilla.

Pelin pituus: 30 min