Key to the City – London

Englantilaisen Richard Breesen komeaan ludografiaan mahtuu paljon hienoja pelejä. Yksi parhaista on Keyflower, omintakeinen huutokauppa-, työläistenasettelu– ja resurssinhallintapeli. Key to the City – London ottaa lähtökohdakseen Keyflowerin, siirtää toiminnan Breeselle tavanomaisista satumaista Lontooseen ja muokkaa peliä suoraviivaisemmaksi.

Taustalla toimii kuitenkin sama pelimekaniikka: pelaajilla on yhä erivärisiä työläisiä, joilla ostetaan laattoja ja käytetään niitä, ostetuista laatoista rakennetaan omaa pelialuetta ja lopussa lasketaan pisteitä laattojen perusteella. Erinomaisen hyvä kysymys onkin, kumpi on parempi – Key to the City vai Keyflower? Tarvitaanko molempia?

Laattakauppaa

Pelaajat hankkivat itselleen laattoja neljän aikakauden aikana. Ensimmäisellä aikakaudella tarjolle tulee ensimmäisen aikakauden laatat ja valikoima satunnaisia rakennuslaattoja. Toisella aikakaudella myynnissä on toisen aikakauden laatat ja taas valikoima satunnaisia rakennuksia. Kolmannella aikakaudella myynnissä on pienempi valikoima rakennuksia ja neljännellä pelin alussa esille arvotut laatat, jotka tuottavat pisteitä erinäisistä saavutuksista.

Omalla vuorollaan pelaajalla on muutama vaihtoehto, josta valita: voi tehdä tarjouksen, käyttää laattaa, päivittää laatan, passata tai purjehtia. Tarjous tehdään pelaamalla oman näkösuojan takaa työläisiä laatan viereen. Työläisiä on kolmea väriä ja ensimmäisen tarjouksen väri lukitsee laatan yhdenväriseksi: jos minä tarjoan British Librarystä yhden keltaisen työläisen, kukaan muu ei saa tarjota punaista tai sinistä, vaan seuraavan on tarjottava vähintään kaksi keltaista.

Voittavat tarjoukset ovat jumissa kierroksen ajan ja ne menettää kierroksen lopuksi. Tappiolle jäänyttä tarjousta ei voi vetää takaisin kesken kierroksen, mutta sen voi siirtää toiselle laatalle. Kierroksen lopussa huutokaupan hävinneet tarjoukset palaavat kotiin.

Resurssinkeräystä ja yhteyksien rakentelua

Laattoja voi myös käyttää. Tässä on yksi Key to the Cityn (ja Keyflowerin) mielenkiintoisimmista piirteistä: kaikki laatat ovat vapaata riistaa, niin omat, vieraat kuin vasta myynnissä olevat. Värisääntö pätee tässäkin: jos käytän laatan yhdellä punaisella työläisellä, joku muu voi käyttää samaa laattaa myöhemmin maksamalla kaksi punaista työläistä. Huutokaupassa olevissa laatoissa tarjousten ja käytettyjen työläisten pitää lisäksi olla samaa väriä. Kierroksen lopussa laattaa käyttäneet työläiset siirtyvät laatan omistajan omaisuudeksi.

Käytettävät laatat tuottavat resursseja, joita on kahta lajia. Raha, tiilet ja harpit eli pankkiirit, rakentajat ja arkkitehdit ovat taitolaattoja, joita tarvitaan rakennusten päivittämisessä.  Yhteydet ovat puutikkuja, joita pelataan laattojen välille kuvaamaan erilaisia kaupungissa olevia yhteyksiä: sähköä, tietoliikennettä, vettä, kaasua, viemäreitä ja metrolinjoja. Näillä on merkitystä laattojen päivityksessä, mutta myös pisteenlaskussa.

Jokainen laatta on päivitettävissä kerran. Päivitys edellyttää jonkinlaisen yhdistelmän taitolaattoja ja laatalle johtavia tikkuja: Westminster Abbey päivittyy kahdella tiilellä, Globe-teatterin päivitys taas vaatii kolikon ja kaksi punaista yhteyttä laatalle. Päivitetty versio laatasta on aina parempi: se tuottaa enemmän resursseja ja pisteitä. Pelissä on myös pisterakennuksia, jotka tuottavat pelkästään suoria voittopisteitä, ne voi päivittää vielä toisen kerran, jolloin laatan päälle laitetaan pieni pahvirakennus merkiksi toisesta päivityksestä.

Päivityksiä ja pisteenlaskua

Passaava pelaaja odottelee, mutta ei vielä lopeta pelaamista kierroksella. Purjehdittaessa lopetetaan peli tältä aikakaudelta. Purjehtija valitsee seuraavan aikakauden jokilaatalta itselleen paikan. Näistä paikoista määräytyy seuraavan aikakauden vuorojärjestys, vuoron lopussa saatavien lisätyöläisten määrä ja se, kuka saa napata edellisen vuoden jokilaatan omaan kaupunkiinsa.

Neljännen aikakauden jälkeen peli päättyy pisteenlaskuun. Pelaajat laskevat pisteet rakennuksistaan ja eniten pisteitä kerännyt vie voiton. Suorien voittopisteiden lisäksi pelaajia voidaan palkita muun muassa jonkun tietyn laatan yhteyksistä, tietynväristen yhteyksien jonosta omassa kaupunginosassa tai jonkun tietyn resurssin hamstraamisesta.

Hässäkkää pelipöydällä

Yksi hyvää suomennosta vailla oleva pelitermi on fiddly. Asia on fiddly, jos sitä on esimerkiksi hankala käsitellä pienten osien takia, ja peleissä tämä tarkoittaa yleensä tarpeettoman runsasta määrää pikkunippeliä, jonka käsitteleminen syö peliaikaa.

Tämän kriteerin Key to the City täyttää kirkkaasti. Ensinnäkin rakennuslaattoja on runsaasti, niitä on monta eri lajia, jotka pitää lajitella erikseen, ja laattojen lajittelu ei ole aivan itsestäänselvää: tuntomerkit eri lajien välillä ovat huomaamattomat. Vaivaa on myös tikkujen käsittelyssä. Pelilaatikossa on näppärä yhdeksänosainen lokerikko tikuille ja taitolaatoille, mikä on pelin aikana kätevä, mutta lokerikko on niin matala, ettei siitä ole mitään iloa säilytyksen ja kuljetuksen aikana, joten tikut pitää pakata minigrip-pusseihin, jossa on oma vaivansa.

Tikuista on riesaa myös pelin aikana. Niitä laitetaan laattojen päälle, mikä on hankalaa siinä vaiheessa, kun laattoja pitäisi kääntää päivitysten yhteydessä: tikut pitää siirrellä pois laatan päältä, kääntää laatta ja palauttaa tikut paikoilleen. Ei siis ihan ideaaliratkaisu, mutta vaikea tähän on parempaakaan toteutusta keksiä.

Keyflower vai Key to the City?

Olennainen kysymys tietysti on, kumpi kannattaa hankkia, Keyflower vai Key to the City? Kysymys on aika vaikea, enkä ole oikein päässyt vastaukseen vielä. Minulla on molemmat, mutta koen, ettei kummankin omistamisessa ole oikein järkeä, sen verran samanlaisista peleistä on kyse.

Key to the City onnistuu joissain asioissa hyvin: en erityisemmin kaipaa Keyflowerin tieverkostoa ja kuutioiden kuljettamista kärryillä. Kierroksen lopun purjehduselementti on mielestäni hieman parempi kuin Keyflowerin laivat.

Toisaalta Key to the City ei suoraviivaista asioita tarpeeksi – pelin kesto on sama 90–120 minuuttia ja molemmat pelit ovat sillä tavalla raskaita, ettei niitä ihan kenen tahansa kanssa voi pelata.

Keyflowerin puolesta puhuu laajennettavuus, peliin on saatavilla jonkin verran lisäosia. Sikäli nimenomaan mutkikkaampaa pelikokemusta hakevien kannattaa valita Keyflower. Muutenkin se on tästä kaksikosta se arvovaltainen ennakkosuosikki: BoardGameGeekissä molemmilla peleillä valtaosa reittauksista on kahdeksikkoja, mutta Keyflowerilla on selvästi suurempi osuus kymppejä ja yhdeksikköjä.

Aiheen ja ulkoasun puolesta mennään makuasioihin. Breesen pelejä kuvittanut Juliet Breese lopetti kuvitustyöt, mikä oli monelle pettymys. Key to the Cityyn Julietin satumaisempi tyyli ei välttämättä niin sopisikaan. Minusta Katherine Baxterin yksityiskohtainen kuvitustyyli näyttää upealta ja sopii hyvin peliin. Lontoo-teema on tietysti kaikille Lontoo-faneille aivan ehdoton, vaikka jääkin vain ulkokuoreen – sinänsä pelin aihe voisi olla lähestulkoon mitä tahansa.

Joka tapauksessa mihin tahansa pelikokoelmaan sopii jompikumpi näistä peleistä – sen verran mielenkiintoinen sekoitus työläisten asettelua ja huutokauppaamista ne ovat. Mikä parasta, kumpikin peli toimii aivan mainiosti koko pelaajamäärällä kahdesta kuuteen.

Faktat Key to the City – Londonista

Suunnittelija: Richard Breese, Sebastian Bleasdale

Julkaisija: R&D Games, HUCH! & Friends (2016)

Mutkikkuus: Jos joku pelin hyvin selittää, se ei ole lainkaan mutkikas. Sääntöjen opetteleminen tyhjästä voi kuitenkin vaatia työtä, ohjekirjakaan ei ole selkeimmästä päästä.

Onnen vaikutus: Ainoa pelin aikana oleva yksittäistä pelaajaa koskeva tuurielementti on pussista nostettavien työläisten jakauma. Key to the City on kyllä kokonaisuutena kaoottinen peli, jossa tilanne muuttuu jatkuvasti.

Vuorovaikutus: Huutokauppaelementti ja kaikkien rakennusten vapaa käyttö tuovat peliin runsaasti vuorovaikutusta. Breesen suunnitteluperiaatteiden mukaisesti vuorovaikutus on kuitenkin rakentavaa ja positiivista, toisten peliä ei voi tuhota.

Teema: Lontoon hienoimpia rakennuksia on piirretty pelin laattoihin pieteetillä ja osalla rakennuksista on jopa melko temaattinen toiminto, mutta osalla taas ei – miksi Globe-teatteri palkitsee metroverkon kehittämisestä? Pelin teema olisi helppo vaihtaa, eikä teema edistä pelin ymmärtämistä. Lontoo-fanille silmäkarkkia kuitenkin riittää.

Uudelleenpelattavuus: Osa laatoista on samoja joka pelissä, osassa on vaihtelua. Rakennuslaattoja on 22, niistä on pelissä 12–18 pelaajamäärästä riippuen, loppupisteytyslaatoista taas käytetään kahdestatoista 4–12. Tästä tulee vaihtelua. Ihan heti peliin ei kyllästy.

Kieliriippuvuus: Pelin osissa ei ole lainkaan tekstiä rakennuksien nimiä lukuunottamatta.

Pelaajamäärä: 2–6, toimii hyvin koko skaalalla.

Pituus: 90–120 minuuttia, pienillä pelaajamäärillä nopeampikin.