Gloomhaven: Jaws of the Lion

Räjäytysekspertin, kirvesmiehen, punakaartilaisen ja tyhjiövartijan muodostama Leijonan Leuat -ryhmä astelee baariin. Saatuaan toimeksiantonsa mystiseltä kauppiaalta he suuntaavat kohti satamaa yrittäen löytää varastetut tuotteet – mielessään mahdollisuus tienata hieman ylimääräistä listimällä samalla konnat katuun. Tämän jälkeen vuorossa on kierros torilla uusia nahkahaarniskoita sovitellen. Palkkasoturin elämä on mukavaa.

Ensimmäinen luolastoseikkailuni

Gloomhaven: Jaws of the Lion on jättisuosioon nousseen Gloomhavenin jälkeläinen. Kyseessä on yhteistyöpeli, jossa enintään neljästä pelaajasta koostuva ryhmä pyörii ympäri Gloomhavenin kaupunkia suorittaen erilaisia tehtäviä ja pudottaen paikkakunnan rikostilastoja huomattavasti alaspäin.

Alkuperäistä peliä pelanneille toimintaperiaate on välittömästi tuttu. Kullakin hahmolla on uniikit toimintakorttinsa, joista valitaan joka kierroksella kaksi pelattavaksi. Jokaisessa kortissa on ylä- ja alatoiminnot sekä vuoron toimintajärjestyksen määräävä nopeusarvo. Vihollisille nostetaan niiden omista pakoista kortit, joista selviää niiden suorittamat toiminnot nopeuksineen. Vuorollaan pelaaja saa sitten valita, kummasta kortista pelaa ylä- ja kummasta alaosan. Yleensä yläosalla lyödään ja alaosalla liikutaan, mutta tämä voi vaihdella reippaastikin.

Peli on selvästi suunniteltu helpommaksi ja kevyemmäksi kuin kymmenkiloinen isoveikkansa. Kirjaimellisesti – pelin laatikko on noin neljä kertaa alkuperäistä pienempi. Tässä on onnistuttu karsimalla paketista noin yhdeksän kiloa pahvia. Käytännössä tämä näkyy pelin loistavassa skenaariokirjassa. Pelilautaa ei koosteta joka kerta erillisistä karttapaloista tai pahvitokeneista, vaan jokaisen tehtävän kartta on painettu suoraan kirjaan. Ja tämä, arvon lukija, on äärimmäisen tärkeä muutos pelin helppouden kannalta.

Isommassa Gloomhavenissa pelkkä pelin käynnistäminen on vähintään vartin prosessi, kun jokainen pikkuosa tulee erikseen kaivaa esille ja säätää paikoilleen. Jaws of the Lionissa riittää, että avaat kirjan, kaivat laatikosta tarvittavat hirviöt peliin ja aloitat mättämisen. Sama pätee pelin purkamiseen pelin päätyttyä – tämän viitsii jopa ottaa pois pöydältä pelaamisen loputtua!

Alku ei niin hankalaa

Originaali Gloomhaven heittää pelaajat suoraan syvään päätyyn ilman armoa. Pelaamaan pääsee vasta kymmeniä ja taas kymmeniä sivuja sääntöjä kahlattuaan, ja ensimmäinen skenaario todennäköisesti kurmottaa pelaajia turpaan ja huolella. Palautteesta on opittu, ja nyt opaskirjaa ei periaatteessa tarvitse lukea lainkaan ennen ensimmäistä tehtävää. Ensimmäiset viisi skenaariota muodostavat tutoriaalin, joka vähä vähältä opettaa pelaajille tärkeimmät mekaniikat. Alussa käytetään hieman pienempiä pakkoja ja helpompia kortteja, ja näitä sitten pikkuhiljaa korvataan monimutkaisemmilla.

Nämä opetussessiot toimivat käsittämättömän hyvin, ja aloittelijalle niissäkin on kyllä riittävästi haastetta. Joku voisi nillittää siitä, että viidesosa pelistä on tutoriaalia, mutta itse en kuulu heihin. Paketissa on kyllä yllin kyllin pihviä vielä tämän jälkeenkin, ja kokonaiskesto pyörii parinkymmenen tunnin hujakoilla.

Itse skenaariot on suunniteltu melko simppeleiksi, eikä mukana ole samanlaista turhauttavaa ylläpitohärdelliä kuin esimerkiksi Gloomhaven: Forgotten Circlesissä. Päinvastoin tuntuu siltä, että tekijät ovat nyt tunnistaneet Gloomhavenin vahvuudet ja puristaneet niistä timantinkovan paketin. Poissa on kaikki ylimääräinen tai vähänkin hankala: näkymättömyys, lentokyky, yhden kortit tappokyvyt, rolling modifierit…

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että peli olisi tylsä tai ylihelppo. Itse asiassa ihan pelin loppupuolella jouduimme turvautumaan vaikeusasteen laskuun yhdellä pykälällä, mitä en kertaakaan tehnyt isoveljen kohdalla. Kartat ovat kohtalaisen pieniä, mutta mukana on toinen kirja, joka asetetaan tarvittaessa varsinaisen skenaariokirjan viereen. Näin pelialuetta saadaan kasvatettua tai yllätyksiä pidettyä piilossa vähän pidempään. Kovin kauas Gloomhavenin kaupungista ei tällä kertaa lähdetä, vaan tapahtumat sijoittuvat kaupunkiin tai sen laitamille.

On hienoa nähdä, että suuri osa peruspeliin tehdyistä parannuksista on löytänyt tiensä myös Frosthaveniin. Hahmokohtaiset initiative-markkerit, pikkutokeneille tarkoitettu insertti, eri kyvyt toisistaan erottava poikkiviiva – lukuisat pienet elämää helpottavat asiat saivat alkunsa Jaws of the Lionissa, ja pienistä puroista muodostuu alkuperäistä sulavampi kokonaisuus.

Takuuvarmaa laatuviihdettä

Itse nautin Leijonien seikkailuista valtavasti. Gloomhavenin perusmekaniikka on yksinkertaisesti äärimmäisen viihdyttävää, ja omiin hahmoihinsa kiintyy pelin aikana. Koska samalla hahmolla pelataan koko kampanja alusta loppuun, pääsevät sen vahvuudet iskostumaan pelaajan mieleen aivan eri tavalla kuin normi-Gloomissa, jossa jokin hahmo saattaa lentää eläkkeelle jo erän tai parin jälkeen.

Hahmot kehittyvät pelin aikana. Muutaman skenaarion välein kokemusta on kertynyt sen verran, että hahmon taso nousee, ja pelaaja saa valita uuden kortin kahdesta vaihtoehdosta. Nämä valinnat ovat välillä hyvin raastavia – käsikoko kun ei kasva, joten jokin vanhoista korteista on korvattava, jos uuden kortin mielii mukaan. Senhän haluaa, sillä uudet kortit ovat huomattavasti vahvempia kuin vanhat. Lisäksi jokaisella hahmolla on oma mystinen lukittu laatikkonsa, jonka saa auki pelin edetessä.

Itse kampanja on varsin lineaarinen. Parissa kohtaa juoni haarautuu pelaajien valintojen mukaan, ja mukana on myös kourallinen sivuskenaarioita. Nämä ovat selvästi pääjuonen tehtäviä kokeellisempia, ja eroavat selvästi tavallisesta hirviömätöstä. Lineaarisuudenkin nostan hyväksi puoleksi: en muista originaalin pelin joka puolelle suhahtelevista juonenkäänteistä juuri mitään, mutta tämän ”pikkupelin” juonesta jäi sentään jotain takaraivoon. Ei skenaarioiden teksti mikään proosallinen mestariteos ole, mutta kyllä se asiansa ajaa.

Kenelle peli sitten soveltuu? Jos luolastoseikkailu ilman pelinjohtajan tarvetta kiinnostaa ajatuksena tipankaan vertaa, kannattaa antaa pelille mahdollisuus. Eivät X-haven-pelit ole turhaan roikkuneet vuosia BGG:n kärkisijoilla. Peliin on huomattavasti helpompi päästä sisälle kuin isompiin vastikkeisiinsa, ja sen jälkeen onkin luontevaa loikata jatkamaan seikkailuja näihin ”jatko-osiin”. Jaws of the Lion toimii myös näiden isompien pelien jälkeen kevyempänä välipalana. Kaiken kaikkiaan kyseessä on erinomainen kokonaisuus, jota ei kannata jättää kokematta!

Faktat Gloomhaven: Jaws of the Lionista

Suunnittelijat: Isaac Childres

Julkaisija: Cephalofair Games (2020)

Mutkikkuus: Kohtalainen. Itse peli-idea on simppeli: pelaa kaksi korttia ja toimi niiden mukaan. Skenaarioiden päihittäminen vaatii kuitenkin tarkempaa strategiaa.

Onnen vaikutus: Välillä pakasta nousee itselle huteja ja vastustajille tuplaosumia. Pääosin kuitenkin pelaajat pystyvät peliä melko hyvin hallitsemaan.

Vuorovaikutus: Pelaajien on toimittava tiukasti yhteistyössä, muutoin tulee pataan ja lujaa.

Teema: ”Palkkasoturit luolastoissa mättämässä vihulaisia” -teema välittyy erinomaisesti ja on pelin kantavia voimia.

Uudelleenpelattavuus: Skenaarioita on yhteensä 25, eikä niitä kaikkia saa yhdellä rupeamalla pelattua. Jokainen hahmo on hyvin erilainen pelattavuudeltaan. Jos siis haluaa, voi kampanjan hyvillä mielin pelata uudelleen – mutta ennemmin kannattaa ehkä siirtyä kohti Gloom– tai Frosthavenia.

Saavutettavuus: Komponenteissa on paljon tekstiä, joten englannin on syytä taipua. Itse pelaajakorteissa tekstiä ei kovin mahdottomasti ole, joten jos yksi osaa lukea skenaarioiden tekstit, voi apulapuilla periaatteessa pärjätä.

Pelaajamäärä: 1–4. Yksinpelissä pelaaja käyttää yksin useita hahmoja.

Pituus: Yksi skenaario kestää noin tunnin, koko kampanja noin parikymmentä tuntia.