Frank’s Zoo on Tichun ja Gang of Fourin sukuinen kiipeämispeli, jossa pelaajat pyrkivät pääsemään eroon korteistaan. Pelille vain on keksitty hauska eläintarhateema. Pelin alkuperäinen saksankielinen nimi on Zoff im Zoo.
Perinteisten numeroiden sijasta korteissa on kuvattu eläimiä ja korttien arvojärjestys on astetta omituisempi. Isompi eläin voittaa pienemmän eläimen, yleensä, mutta asioita mutkistaa jako vesi- ja maaeläimiin. Eikä iso koko aina riitä, sillä suuri norsu säikähtää pientä hiirtä.
Uuden pelaajan valtaakin hetkeksi hämmennys, pelillä kun on perin vähän tekemistä tavallisten korttipelien kanssa. Hämmennyksen takaa paljastuu kuitenkin kerrassaan mainio peli.
Pelin idea
Peli on kiipeämispeliksi tavallinen. Pöytään pelataan kortteja, jotka voi päihittää joko määrällä tai laadulla. Jos pelaa samaa eläintä kuin edellinen pelaaja, pitää pelata enemmän kortteja. Sama määrä riittää, mikäli pelaa eläintä, joka on ylempänä ravintoketjussa.
Ensimmäinen kierros pelataan yksin, sen jälkeen pelaajat paritetaan joka kierroksella vaihtuviin pareihin. Näin hyvät pelaajat joutuvat pelaamaan huonompien kanssa, joka osaltaan tasoittaa peliä. Pisteytys on melko kiemurainen sekin. Pisteitä saa sijoituksesta, ja sen lisäksi kerätyistä leijonista, mikäli niitä on vähintään kaksi. Pisteitä menettää, jos ei kerää yhtään siiliä, tai jos jaon lopussa käteen jää leijonia.
Kunhan näistä kaikista outouksista pääsee yli — siihen tarvitaan muutama erä, ja sen jälkeen säännöllistä pelailua, etteivät säännöt unohdu — peli etenee mukavasti ja tarjoaa hauskoja haasteita. Ennen muuta peli tuntuu vahvasti erilaiselta kuin muut pelit ja mikä parasta, toimii mukavasti myös kuudella tai seitsemällä pelaajalla.
Lue Frank’s Zoon suomenkieliset säännöt.
Suunnittelija: Doris Matthäus, Frank Nestel
Julkaisija: Doris & Frank, Rio Grande Games
Ilmestymisvuosi: 1999
Pelaajamäärä: 3-7
Pituus: 45-60 min
Farfalia
Verräter
Mister Monster
Krass Kariert
Haggis
The Great Dalmuti
Scout
Tichu
Gang of Four
Chimera
No Thanks! / Oh S#!?
6 nimmt!
5 vastausta aiheeseen “Frank’s Zoo (Zoff im Zoo)”
Frank’s Zoo on kyllä yksi parhaita korttipelejä. Itse pidän siitä, että korteissa ei ole mitään numeroita tai pistearvoja. Se yksinkertaisesti näyttää niin simppeliltä, että sen saa myytyä vähemmän pelanneillekin helposti. Eikä pelaaminenkaan ole liian vaikeaa vähemmän pelanneille. Se ei kuitenkaan ole pelkkä läpsyttely vaan ihan oikea peli. Itse tosin ns. pelaajien kanssa pelatessa tykkään pelata soolopeliä ilman pareja, mutta muuten kaikkia sääntöjä käyttäen. Toimii erinomaisesti näin ainakin 3-5 pelaajalla.
Pelilaatikkoon kannattaa tulostaa kätevä apulappu siitä kuka syö kenet: http://www.boardgamegeek.com/filepage/843/franks_zoo-png
Itselläni ei ole mitään paripeliäkään vastaan ja allekirjoitan tämän pelin hyvyydyn. Lisäksi se ilmeisesti on omalla kohdallani ”myynyt” niin hyvin, että hyllyssä on enää laatikko. Eli jos joku löytää irtonaisena pelin kaikki kortit, niin voi ottaa yhteyttä =)
Peli skaalautuu hyvin eri pelaajamäärille, joten tuo 3-5 ei mielestäni riitä vaan useammallakin toimii hyvin.
Kyllä, peli toimii oikein mainiosti kuudella ja jopa seitsemälläkin pelaajalla. Niillä vaan en ole pelannut soolona, niin en uskaltanut veikkailla kuinka hyvin se toimii. Paripelinä se toimii noilla määrillä oikein hyvin ja onkin yksi harvoja seitsemän hengen järkevän mittaisia ”oikeita” (ei-party) pelejä.
Eikö peli menetä yhtään tasapainoaan, jos pelaa soolona kaikilla säännöillä? Siileistä ja leijonista saatavat pisteethän on ulospääsypisteisiin nähden suhteessa isommat yksinpelissä kuin paripelissä.
Itse olen melkein aina (välituntiläpsyttelyjä lukuun ottamatta) pelannut paripeliä, joka on mielenkiintoisen kaksinaamaista. Pareittain peli toimii tietysti parhaiten 4 tai 6 pelaajalla. Pitänee koeajaa yks kunnollinen soolopelikin, että näkee miten pelin luonne muuttuu.
En ole havainnut, että peli olisi mitenkään erityisen epätasapainossa tuolla lailla pelattuna. Enpä ole kyllä ikinä moista jäänyt pohtimaankaan. Leijonathan tuossa suhteessa enemmän tuota aiheuttavat ja siinä vähän kompensoi se, että pelataan keskimäärin useampi kierros (jos pelaa samaan tavoitepistemäärään), jolloin korttituuri leijonien osalta ehtii vähäsen enemmän tasoittumaan verrattuna paripeliin. Paripelissä siis henk. koht. hivenen vaivaa on se, että aika usein siinä peli ratkeaa yhtä paljon viimeisen kierroksen parin (ja sen pahimman kilpakumppanin parin) pelin ansiosta kuin omasta. Jää semmoinen fiilis, että oma kohtalo on jonkun toisen käsissä. Kivaa sen pelaaminen niinkin toki on.