Black Stories

Pieni mustanpuhuva laatikko tuli taannoin vastaan kirpparilla. “Black stories, 50 synkkää arvoitusta”, hintapyyntö yksi euro. Fine, I’ll bite.

Boksin sisältä paljastuu 50 korttia täynnä niitä tarinoita, joita muistan itsekin hämärästi kouluajoilta.

“Ilkialaston mies löytyy vuoren juurelta kuolleena – tulitikku kädessään.”

Kuinka tähän päädyttiin?

Pelaajien tehtävänä on esittää vuorotellen kysymyksiä, joihin tarinankertoja vastaa “kyllä” tai “ei”. Se, joka ensimmäisenä keksii kuinka kulloiseenkin synkän absurdiin tilanteeseen on päästy, voittaa.

“Nainen menee tyhjään kapakkaan ja tilaa baaritiskiltä jotakin juotavaa, minkä seurauksena tiskin takana seisova mies ampuu hänet.”

“Nainen herää eräänä kauniina aamuna. Vilkaistuaan ikkunasta ulos hän ottaa itsensä hengiltä.”

Stoorit ovat synkempiä kuin Athens Newsin taloussivut. Korttien musta sävy muuttuu lukuisten toistojen kautta niin tragikoomiseksi, että vaimon kanssa pelatessamme, meidän piti johdatuksen luettuamme nauraa ensin minuutti hysteerisesti vedet silmissä. Taas se teki itsarin! Mä en kestä.

Vähintään joka toinen tarina tuntuu päättyvän itsemurhaan: Nainen avaa matkalaukkunsa ja sisään katsottuaan tappaa itsensä. Mies avaa radion ja hetken kuunneltuaan ampuu itsensä… ad nauseam.

Joidenkin juttujen ratkaisut on kekseliään herkullisia, toisten idea on sitten haettu niin kaukaa, että ne piti hakea Mars Exploration Roverilla. Välillä keissi ratkeaa minuutissa, toisen kerran taas on niin hakoteillä, että on pakko pitää tuntien tauko, jotta ei saa itkupotkuraivaria.

Mikrokokoista ajanvietettä

Silti, Black Storiesille löytyy kyllä paikkansa kokoelmassa. Ensinnäkin peli ei vaadi pöytää, kulloinenkin arvoitus vie vain yhden ison pelikortin. Toisella puolella on lyhyt kuvaus pelaajille, toisella ratkaisu kyselyvuorossa olevalle.

Pelasimme vaimon kanssa tätä muun muassa aamiaispöydässä. Jos arvoitus jäi siinä kaffeplörön äärellä ratkaisematta, niin päivän aikana sitten tekstailtiin joutohetkinä eestaas kysymyksiä ja vastauksia. Pelasin myös vanhemman pojan kanssa pihalla grillatessa. Black Stories on erinomainen myös pitkälle automatkalle ja poika vei sen leirikouluunkin ajanvietteeksi.

Egmontin suomeksi julkaisema Black Stories on arvoituksista ja dekkareista pitävälle kelpo ajanviete – ei niinkään peli. Kupletin juonen tajuaminen antaa onnistumisen elämyksen. Oon mä vaan aika nero!

Black Stories raapii samaa kutinaa kuin Sherlock Holmes Consultive Detective. Pelien syvyydessä on kuitenkin eroa kuin puurolautasella ja porakaivolla. Holmesin mysteerit vaativat tuntikaupalla aikaa ja muistiinpanojen tekoa, yksittäisen mustan tarinan voi pelata Hesburgerin jonossa. Sherlockin arvoituksia voi tosin ratkoa mainiosti yksinkin, Black Stories vaatii ainakin yhden pelikaverin.

Peliin on englanniksi ja saksaksi ilmestynyt useita itsenäisiä lisäosia (BGG listaa lähes 40 eri versiota), joissa epäilemättä gootinmustat itsemurhat ja karseat kuolemat jatkuvat.

Faktat Black Storiesista

Suunnittelija: Holger Bösch

Julkaisija: Egmont / Kirjalito (2004)

Mutkikkuus: Olematon. Kuuntele, kysy, koita keksiä tiedonjyvistä oikea tarina.

Onnen vaikutus: Ei laisinkaan. Joskus tosin satunnainen kysymys voi viedä yllättäen oikeaan suuntaan.

Vuorovaikutus: Useammalla pelaajalla voidaan heitellä teorioita ilmaan, mikä voi auttaa.

Teema: Synkät, urbaaneja legendoja muistuttavat tarinat ovat joko melko uskottavia tai sitten kaukaa haettuja.

Uudelleenpelattavuus: Kertakäyttöviihdettä, kerran ratkaisun kuultuaan ei ole paljoa mieltä pelata sitä uudestaan.

Kieliriippuvuus: Korkea, suomenkielisyys helpottaa teinien keskinäistä pelaamista.

Pelaajamäärä: 2+

Pituus: 2–222 minuuttia.