At the Gates of Loyang

Uwe Rosenbergin alkuperäinen sadonkorjuutrilogia alkoi Agricolalla ja Le Havrella ja päättyi At the Gates of Loyangiin. Myöhemmin pelejä on toki tullut enemmänkin. At the Gates of Loyang on alkuperäisestä kolmikosta selkeästi vähiten pidetty eikä esimerkiksi mahdu BoardGameGeekissä sadan parhaan pelin listalle, siinä missä Agricola ja Le Havre ovat molemmat kahdenkymmenen parhaan pelin joukossa.

Kenties tästä syystä At the Gatesista ei juuri puhuta. Itsekin olin unohtanut sen oikeastaan täysin ja peli palasi mieleeni vasta, kun törmäsin siihen Fields of Arlen arvostelua kirjoittaessani. Rosenbergin pelit ovat viime aikoina olleet sen verran kovassa kurssissa, että pakkohan tähänkin oli tutustua.

Kiinalaista kaupankäyntiä

Ensimmäinen huomio on, ettei At the Gates of Loyang ole työläistenasettelupeli. Sen sijaan vihannesten parissa saa näpertää. Laatikosta löytyy hulppea valikoima pieniä puisia vihanneksia, yli 200 kappaletta. Lisäksi on pakka kortteja, pelilaudat pelaajille ja pahvirahoja. Ei nyt aivan Agricolan tasoista runsautta siis, mutta ihan mukavasti tavaraa. Valitettavasti kuvitus on Klemens Franzin tuttua kädenjälkeä.

Peli kestää yhdeksän kierrosta, joiden aikana olisi tarkoitus kerätä mahdollisimman suuri läjä arvostusta eli voittopisteitä. Tavoitteen saavuttaminen vaatii rahaa, mutta raha itsessään ei riitä. Voittopisteissä on varsin nokkela mekanismi, joten aloitetaan siitä: joka vuoro pelaaja saa ostaa yhden askeleen pisteradalla yhdellä kolikolla. Jos haluaa lisäaskelia, sekin onnistuu, mutta niistä pitää maksaa enemmän, eli sen verran, mitä askeleesta saa pisteitä.

Pisteradan ruudusta 10 siirtyy siis ruutuun 11 yhdellä kolikolla, jos se on vuoron ensimmäinen askel, mutta ruutuun 12 siirtyminen maksaisikin sitten jo 12 kolikkoa. Arvannette varmaan, että raha on rajallinen resurssi, jolle olisi muutakin käyttöä kuin pisteiden ostaminen, mutta niin vain pisteitä pitäisi ostaa jo alussa, jotta jatkossa saa yhdellä kolikolla enemmän pisteitä.

Rahaa pitää siis saada. Se tapahtuu ostamalla ja myymällä vihanneksia. Pelin alussa on yksi pelto, jossa kasvaa jotakin, ja pelin aikana peltoja saa lisää joka vuoro yhden. Vihanneksia taas saadaan kaupasta ostamalla kovaan hintaan tai torikojuilta vaihtamalla. Kun vihanneksia on hallussa, niitä voi istuttaa peltoon, jotta jatkossa saa ilmaisia vihanneksia. Ostajia taas on kahdenlaisia, vakiasiakkaita, joille pitää toimittaa tietyt vihannekset joka vuoro tai muuten, ja satunnaisia kävijöitä, jotka ostavat yhden erän jotakin ja poistuvat.

Peli on rakenteeltaan hyvin vapaa, vuoronsa aikana saa tehdä eri toimintoja mielinmäärin, vain muutaman rajoituksen alaisena. Parhaimmillaan vuorot ovatkin melkoista akrobatiaa, kun vihanneksia pyöritellään ympäri, jotta kaikkialle saa riittävän määrän vihanneksia. Toki tämä tarkoittaa sitä, että vuorot voivat kestää melko pitkään. Onneksi usein niitä voi pelata yhtä aikaa.

Kortinjakoa ja muita kummallisuuksia

Kaikki on korteissa: vaihdon mahdollistavat torikojut, molemman lajin asiakkaat, bonuspellot ja apulaiskortit, joilla saa kertakäyttöisiä ja hyvin hyödyllisiä erikoiskykyjä. Pelaajat saavat joka vuoro kaksi korttia omintakeisella menettelyllä. Vuoron alussa käteen saa neljä korttia. Niitä pelataan pöytään yksi kerrallaan, kunnes tarjolla on miellyttävä kortti: silloin voi ottaa yhden kortin pöydästä ja yhden kortin kädestään. Loput käteen jääneet kortit tulevat sitten pöytään muiden otettavaksi.

Tätä jatkuu, kunnes jokaisella pelaajalla on kaksi korttia. Prosessi määrittelee myös vuorojärjestyksen: viimeisenä kortteja ottanut pelaa ensimmäisenä. Jatkotkin menevät omintakeisella tavalla: toimintavaiheessa pelataan vuorojärjestyksessä, paitsi nelinpelissä, jossa aloittaja valitsee itselleen parin ja toisena pelaava samoin, ja nämä parit pelaavat toimintavaiheen keskenään yhtä aikaa. Tällöin toimintavaihe pelataan kuin kaksinpelissä, aivan kuin muita pelaajia ei olisi olemassakaan.

Ratkaisu on vähintäänkin omaperäinen. Se viittaa hieman siihen suuntaan, että At the Gates of Loyang on omimmillaan kaksinpelinä. Kolminpelikin toimii, mutta nelinpelin kikkakolmosratkaisu on kyllä erikoinen. Nopeuttaa se sentään peliä. Yhtä aikaa pelaaminen, sikäli kuin se on mahdollista, on muutenkin fiksu idea, joka lyhentää pelin kestoa tuntuvasti.

Pitkänpuoleinen peli tämä nimittäin on. Nopeasti pelattuna puolitoista tuntia on ihan pätevä arvio, mutta jos pelaajat ovat miettiväistä sorttia, eikä vuoroja pelata yhtään yhtäaikaisesti, aikaa saa varata runsaasti enemmän. Vuoron aikana on niin paljon mahdollisuuksia kaikenlaiseen säätämiseen, että jäätymisvaara on ilmeinen.

Ymmärrän, miksi At the Gates of Loyang on vähemmän suosittu kuin Rosenbergin muut sadonkorjuupelit. Yksinäisestä nysväyksestä pitäville se voi kuitenkin olla nappivalinta. Pelaajien välistä vuorovaikutustakin on, joidenkin korttien muodossa, mutta se on vähäistä, joten sellaista arvostavien kannattaa tämä peli ohittaa heti. Yksinpelien ystäville peli sen sijaan sopii.

Faktat At the Gates of Loyangista

Suunnittelija: Uwe Rosenberg

Julkaisija: Hall Games, Z-Man Games (2009)

Mutkikkuus: Pelissä on muutama melko kiperä ja omaperäinen sääntö. Kannattaa siis opetella huolella ja pelata vaikka yksinpeliä sen verran, että osaa pelin riittävän hyvin ennen kuin opettaa muille.

Onnen vaikutus: Korttituuria on mukana, mutta aika tasainen peli saa olla, että voittaja tuurilla ratkeaisi. Taitava pelaaja kerää monta pistettä enemmän kuin aloittelija.

Vuorovaikutus: Vähäistä, mutta osa korteista mahdollistaa naapurin pellolla kuokkimisen.

Teema: Kiinalainen tunnelma toimii ja maatalous- ja kaupankäyntiteemaa ei olisi ihan helppo vaihtaa toiseksi.

Uudelleenpelattavuus: Jos oman suorituksen hiominen paremmaksi riittää motivoimaan, uudelleenpeluuarvoa on runsaasti.

Kieliriippuvuus: Pelin korteissa on melko paljon tekstiä.

Pelaajamäärä: 1–4, parhaimmillaan kaksinpelinä.

Pituus: 90–120 minuuttia, enemmänkin jos pelaajat ovat hitaita.