Merikorvan mukaan nimetty Abalone on modernien abstraktien pelien klassikoita. Alunperin vuonna 1987 ilmestynyt peli on myynyt vuosien varrella kiitettävästi lähes parinkymmenen julkaisijan valikoimissa. Peli voitti vuonna 1989 As d’Or -palkinnon ja vuonna 1990 Mensa Select -palkinnon.
Elegantti Abalone jatkaa mustavalkoisten abstraktien pelien perinnettä. Pelin ulkoinen toteutus on kunnossa: mustat ja valkoiset kuulat ovat miellyttäviä pelivälineitä ja kuulajonojen liikuttaminen laudalla on paitsi helppoa, myös tuntuu ja kuulostaa hyvältä.
Pelin idea
Abalone on kahden ameeban välistä sumopainia. Tavoitteena on työntää toisen pelaajan kuulia pois laudalta. Kerralla voi siirtää yhtä, kahta tai kolmea kuulaa, jotka ovat samassa jonossa. Kahdella kuulalla voi työntää yhtä vastapelaajaan kuulaa, kolmella kahta tai yhtä. Kun saa työnnettyä laudalta kuusi kuulaa, voittaa pelin.
Abalonen säännöt ovat helpot, eikä niissä ole hankalia poikkeuksia. Peli on juuri niin elegantti kuin tällaisen pelin kuuluu olla. Pelaamisen aloittaminen käy helposti, mutta pohdittavaa riittää pitkäksi aikaa. Abalone on peli, johon voi suhtautua vakavasti niin halutessaan, mutta sitä voi pelata myös kevyesti.
Näillä näytöillä Abalone on hyvä peli. Se ei kuitenkaan ole erinomainen peli.
Puolustus on paras ase
Abalonen pahin puute on sen puolustushenkisyys. Kun pelaajille kertyy kokemusta, käy selväksi, että puolustus on paras keino pärjätä Abalonessa. Rakentamalla kuulistaan sopivan klöntin voi muodostaa puolustusasetelman, jota ei tönitä mihinkään. Ei sillä kyllä voitetakaan, mutta ei myöskään hävitä. Pelaamisesta tulee staattista.
Ratkaisuja on pohdittu ja yksi tavallisimmista — sen lisäksi, että pelaajat yksinkertaisesti sopivat pelaavansa aggressiivisemmin — on aloittaa hieman erilaisesta alkuasetelmasta. On harmillista, että suosittua belgialainen päivänkakkara -aloitusta (Belgian Daisy) ei ole esitelty pelin säännöissä. Sitä käytetään muun muassa Mind Sports Olympiad -turnauksissa. Siinä pelaajien kuulat on jaettu pelin alussa kahteen ryhmään, joten ison yhtenäisen puolustusmuodostelman kokoaminen on vaikeampaa.
Muitakin alkuasetelmia (lisää ja vielä lisää) on ja periaatteessa mitä tahansa symmetristä muodostelmaa voi kokeilla. Itse käytän jatkossa aina päivänkakkaraa sääntöjen mukaisen alkuasetelman sijasta. Toinen suosittu korjaus on pylväs, jossa laudan keskelle tulee yksi neutraali kuula, jota ei voi työntää paikoiltaan.
Hyvä klassikko
Se, mikä on kokeneiden asiantuntijoiden ongelma, ei ole välttämättä satunnaisesti huvikseen pelaavan ongelma. Jos ei suhtaudu Abaloneen liian vakavasti, peli on aivan hyvin pelattavissa eikä mitenkään ongelmallinen.
Onkin lähinnä makuasia, mitä pelistä muuten pitää. Minun makuuni Abalone on liian puolustusvoittoinen ja vähän tylsä, joku toinen voi olla eri mieltä — pelillä on runsaasti faneja ja Mind Sports Olympiadissa pelin mestaruudesta on mitelty vuodesta 1997. Peli on ansainnut paikkansa modernien abstraktien kaksinpelien klassikoiden joukossa siinä missä vaikkapa Othello.
Tutustumisen arvoinen on myös Abalonen tekijöiden vuonna 2011 ilmestynyt peli Offboard, jossa samaa ideaa on jalostettu vauhdikkaammaksi. Muuten suosittelen tutustumaan Gipf-sarjan peleihin, sillä ne edustavat uusien abstraktien lautapelien parhaimmistoa.
Faktat Abalonesta
Suunnittelija: Laurent Lévi, Michel Lalet
Julkaisija: Tactic (2011), alunperin ilmestyi 1987
Mutkikkuus: Säännöt ovat helpot ja ne oppii hetkessä. Strategioita saakin sitten hioa pidempään.
Onnen vaikutus: Pelissä ei ole mitään satunnaista.
Vuorovaikutus: Vuorovaikutus pelaajien välillä on jatkuvaa.
Teema: Abstrakti, klassisen mustavalkoinen. Erittäin miellyttävä katsoa, koskea ja kuunnella.
Uudelleenpelattavuus: Ei Abalone ihan loppuiäksi taida tarjota pelattavaa, mutta jos peli miellyttää, sitä jaksaa helposti pelata satoja eriä.
Kieliriippuvuus: Kielivapaa.
Pelaajamäärä: 2
Pituus: 15–30 minuuttia