Vuosi 2018

Pelivuosi 2018 on takana, joten on aika tarkastella vuoden kulkua.

Kickstarter jatkoi edelleen asemaansa kanavana, josta pelimaailman tapaukset nousevat. Awaken Realms laittoi vuodelle alun ja lopun tyylikkäästi: ensin tammikuussa Nemesis, sitten joulukuussaTainted Grail, joka nousi koko vuoden rahakkaimmaksi Kickstarter-kampanjaksi.

Yksinpelit ovat suositumpia kuin koskaan. Lähes peli kuin peli, jostain löytyy joku kyselemässä yksinpelimoodin perään ja valitusta, jos yksinpelitukea ei löydy. Ovatko lautapelaajat yksinäisempiä kuin koskaan ennen?

Lukumääriä ja listakärkiä

Omat pelailuni keskittyivät edelleen kahteen osastoon: keskiviikkopeleihin Tavernassa ja kotipeleihin lasten kanssa. Molemmissa on päässyt pelaamaan paljon mielenkiintoisia pelejä, vaikka puitteet vähän erilaiset ovatkin.

Pelien määrä on pysynyt oikein mukavalla tasolla: vuoden aikana pelasin 855 kertaa yhteensä 224 eri peliä. Lukumäärässä se ei ole aivan ennätysvuosi, mutta pelien keskipituus on kyllä noussut ennätysvuosista, jolloin pelasin paljon nopeita lastenpelejä. Tämä näkyy allaolevassa kaaviossa, johon on arvioitu vuosittaisia pelimääriä tunneissa (arvioitu keskipituus kertaa pelien määrä, en sentään kirjaa yksittäisten pelien kestoa). 2014 on huippuvuosi pelikertojen määrässä, mutta tunneissa vasta kuudentena.

Eniten pelaamani pelit vuonna 2018 olivat Magic: The Gathering (88 pelikertaa), KeyForge (59), Shards of Infinity (55), The Mind (50), Fashion Show (31), Fast Forward: Fear (24), Neljän suora (18), Azul (17), Die Quacksalber von Quedlinburg (15), Spirit Island (14), Love Letter (12), Blue Lagoon (12), Da Vinci Code (10), Hero Realms (10) ja Sanaseppä (10).

Pelitapahtumat

Vuonna 2018 vierailin Ropeconissa ja Lautapelaamaanissa. Ropecon oli jäädä välistä, kuten viime vuonna suunnittelin, mutta kutsu kävi osallistua Helmet-kirjastojen paneelikeskusteluun, joten päätin sitten mennä ja viime tingassa hain vielä pitämään puheohjelmaakin. Kumpaakaan näistä ohjelmanumeroista ei ole vielä julkaistu Ropeconin Youtube-kanavalla.

Kannatti mennä. Ropecon oli oikein mukava kokemus, ohjelmanumerot menivät hyvin ja niiden ulkopuolella oli mukava jutella bloggaajakollegoiden kanssa ja pelata pelejä seurassa, jota muuten harvoin tapaa. Eiköhän Ropecon siis mahdu ohjelmaan myös vuonna 2019, etenkin jos saan suunnittelemani puheohjelman tehtyä ja pääsen sitä pitämään.

Lautapelaamaan oli myös mainio kokemus. Syyskuu alkaa tuntua jo vallan oikealta ajankohdalta tapahtumalle, enkä enää haluakaan päästä yksin matkaan: kyllä conimatka on mukavampi hyvässä seurassa, kun junamatkan pystyy jo käyttämään pelaamiseen. Vuoden 2018 tapahtumasta jäi mieleen ainakin pari pelattua peliä Rootia, aamuvarhaisella ennen ovien avautumista pelattu Magic-drafti Ice Agen korteilla ja YLEn toimittajan vierailu, jonka seurauksena päädyin lauantain puoli kahdeksan uutisiin levittämään lautapelien ilosanomaa. Uutinen YLEn nettisivuilla.

Kirja ja mediaa

Vuoden 2018 huippuhetkiin kuului ehdottomasti Löydä lautapelit -kirjan julkaisu syksyllä. Kirjan vastaanotto oli mukavan positiivista. Nyt kun on blogeja, kirjasta jopa kirjoitettiin jossakin, toisin kuin aikaisemmista kirjoista. Lautapeliharrastuksen ulkopuolella kirjaa ei juurikaan noteerattu.

Iloinen poikkeus kuitenkin tuli, kun salainen toiveeni toteutui. Eräänä kauniina päivänä Juuso Pekkinen soitti ja kysyi haastateltavaksi ohjelmaansa. Lautapelien valtakunta -jakso on kuunneltavissa Areenassa ja mielestäni se on oivallinen keskustelu, jossa ei ole muuta vikaa kuin se, että juttua riittää vain tunnin verran – monesta kiinnostavasta asiasta emme ehtineet puhua ollenkaan. Tämä on ylivoimaisesti paras lautapelijuttu, johon minua on haastateltu.

Vuoden parhaat pelit

Kaksinpelattavat taistelukorttipelit olivat vuoden ykkösgenre. Vuoden peli -tittelin saa minun osaltani ehdottomasti KeyForge, joka innosti heti ensimmäisistä julkistuksista lähtien. Kun sitä lopulta pääsi pelaamaan, odotukset täyttyivät. Peli toimii ainakin kevyessä hupipelailussa todella hyvin – vakavahenkisenä turnauspelinä ei ehkä sitten ihan niin hyvin. Innostuin jopa pelaamaan netissä jonkin aikaa. Richard Garfield oli vuoden pelatuin suunnittelija, sillä KeyForgeakin enemmän pelikertoja kertyi Magic: the Gatheringille, jota innostuin taas parinkymmenen vuoden tauon jälkeen pelaamaan. Genrestä on mainittava vielä pakanrakennuspeli Shards of Infinity, joka on lajinsa paras.

Wolfgang Warsch löi itsensä läpi toden teolla viimeistään siinä vaiheessa, kun Spiel des Jahres -ehdokkaat julkistettiin. The Mind pääsarjassa ja kaksi peliä, Ganz schön Clever ja The Quacks of Quedlinburg, Kennerspiel-sarjassa. Nämä kaikki tekivät vaikutuksen. The Mind jakoi mielipiteitä, mutta minä kuulun ehdottomasti tämän epäpelin fanikerhoon. Ganz schön Clever päätyi jo kiertoon, mutta genressään – josta en erityisemmin välitä – se on erinomainen. The Quacks sen sijaan nousi vuoden parhaiden perhepelien listalle helposti.

Spirit Island on yhteistyöpeli, siis lähtökohtaisesti epäilyttävä, mutta jo vain muuten toimikin. Keväällä sattui käytetty kopio vastaan Facebookin Lautapelikirppikseltä ja kun peliä oli kovasti suositeltu, nappasin testattavaksi. Peli osoittautui loistavaksi valinnaksi ja sitä pelattiin kesällä yli kymmenen kertaa. Spirit Island toimii oivallisesti kaksinpelinä ja tarjosi mielenkiintoisia haasteita. Nyt se on jäänyt sattuneista syistä vähän tauolle, mutta pikkuisen jo polttelee päästä takaisin luonnonvoimien pariin.

Uwe Rosenberg on suosikkisuunnittelijoitani, mutta viime vuoden huippupelien jälkeen Uwen kohdalle sattui vähän hiljaisempi vuosi. Uutuuksista on kuitenkin mainittava Caverna: Cave vs Cave, joka osoittautui muidenkin Uwen pienten kaksinpelien tapaan aivan oivalliseksi ja Le Havre: The Inland Portin tapaan pidän kyllä tästä pikkuversiosta enemmän kuin alkuperäisestä Cavernasta. Uwen Essen-uutuus Reykholt ei ole vielä sattunut kohdalle, enkä ole sännännyt ostamaan – en ole ihan varma, viekö se At the Gates of Loyangin ideaa 50 euron edestä kiinnostavaan suuntaan. Nusfjordin ja A Feast for Odinin lisärit kiinnostavat enemmän, mutta jäivät vuoden 2019 hankinnoiksi.

Cole Wehrle oli vuosi sitten kovassa nosteessa. Useimmat Wehrlen peleistä osoittautuivat lopulta vääränlaisiksi minun makuuni, mutta vuoden 2018 kovimpiin pöhinäpeleihin kuulunut epäsymmetrinen metsän eläinten sotapeli Root on kyllä maistunut. No, en ole tästäkään ihan sataprosenttisen varma, mutta peli on vielä vahvasti siinä vaiheessa, että haluaisin pelata sitä tarpeeksi, jotta ymmärtäisin sen riittävän hyvin. En ole arvosteluakaan vielä viitsinyt kirjoittaa; ehkä pelikertoja alkaisi olla jo alla sen verran, että pelistä voisi kohta jo jotain sanoakin.

Reiner Knizia on ollut viime vuosina suunnittelijana määrältä runsas, mutta kiinnostavuudeltaan vähän vaisu. Niinpä Blue Lagoon yllätti. Ajattelin, että peli on perustylsää markettikamaa, mutta pinnan altahan paljastui oikein ketterä, näppärä ja viihdyttävä perhepeli tai filleri. Knizia oli muutenkin vuoden toiseksi pelatuin suunnittelija, jos pelien määrää katsotaan: Uwe Rosenbergin 15 peliä vievät ykkössijan, mutta Knizialtakin tuli pelattua kymmentä eri peliä, joista Blue Lagoonin lisäksi iloisen yllätyksen tarjosi myös karkkipähkäily Candy Match.

Vuoden diili on Klunker, jonka ostin kolmella eurolla. Tämä on ryöstöhinta Uwe Rosenbergin erinomaisesta korttipelistä.

Vuoden pettymykset

Discover: Lands Unknown vaikutti kiinnostavalta: KeyForgessa selvästi mielekäs Unique Game -mekanismi lautapelissä kuulosti konseptilta, joka piti testata. Niinhän siinä sitten kävi, että epäilijät olivat oikeassa ja uniikkius tuo kovin vähän lisäarvoa, etenkin kun itse peli oli lopulta aika tylsä.

Löytämisen riemua riitti parin pelin ajaksi, sen jälkeen pelaaminen oli toisteista ja tylsää. Lähipiiristä löytyi toinenkin kappale peliä, joten olisin voinut testata erilaisia skenaarioita eri maisemissa, mutta päädyimme siihen, että emme oikeastaan halua. Niinpä tyydyin selailemaan toisen kappaleen kortit läpi, jotta sain arvostelua varten näkemystä eri versioiden välisistä eroista.

Two Rooms and a Boom on kiinnostanut ja peli tuli vastaan Ropeconissa, jossa sitä pyöri muutaman tunnin ajan nonstoppina. Järjestely oli hyvin tehty: pelinjohtaja pyöritti peliä ja samalla opetti säännöt uusille pelaajille, jotka pääsivät sitten seuraavaan peliin mukaan. Asiaa toki auttaa, että yksi peli kestää noin kymmenen minuuttia ja mukaan mahtuu hyvin joustava määrä väkeä.

Toteutuksesta ei siis pahaa sanaa, mutta eipä ollut minun pelini, ei. Tai ei ainakaan vieraassa seurassa, koska en päässyt oikein peliin sisään ja tekemään mielekkäitä asioita. Tutummassa seurassa voisi onnistua paremmin, mutta kun järkevä pelaajamäärä on kymmenen tai enemmän, tilaisuuksia ei tule kohdalle edes joka vuosi.

Bunny Kingdom ja My Little Scythe ovat molemmat kehuttuja ja paljon pidettyjä pelejä, joista en suuremmin välittänyt. Bunny Kingdomin kohdalla se ei ole suurikaan ylläri: aika harvassa ovat draftipelit, joista pidän. Tämäkään ei ole poikkeus. My Little Scythen taas pitäisi olla huikea perhepelien mestariteos, mutta eipä se meidän perheessämme oikein toiminut. Kummallekin pelille oli kuitenkin helppo löytää uusi koti.

Tavoitteita vuodelle 2019

Vuoden 2018 tavoitteena oli pysyä kohtuudessa, karsia pelikokoelmaa ja välttää uusia ostoksia. Onnistuiko? Vuonna 2017 ostin 36 nimikettä, myin 73 ja pelinostobudjetti päätyi noin 500 euroa miinuksen puolelle.

Vuonna 2018 lukemat olivat 49 ostoa, 101 myyntiä ja budjetti lopulta yli 300 euroa plussalla. Ostostelu ei siis vähentynyt, mutta vastineeksi myin paljon enemmän pelejä.

Myymistä on tarkoitus jatkaa. Nyt kokoelmassa on 237 peliä ja lukemaa olisi tarkoitus pienentää – vuoden tavoitteena on päästä alle 200 pelin ja olisi hienoa, jos kokoelman saisi mahtumaan sataan peliin. Tätä kautta myös ostostelua on syytä tarkkailla, koska tavoite käy vaikeammaksi, jos kovasti shoppailee. Nyt esimerkiksi Reykholtia en ole sännännyt ostamaan testattavaksi.

Myyntilistalle on päätynyt armotta hyviäkin pelejä. Kirjoitin aiheesta jutun Nämä pelit myin pois, jonka jälkeen kokoelmista on poistunut muun muassa top 100 -listallani kymmenen parhaan joukkoon viime vuonna päässyt Sidereal Confluence.

Samaisella top 100 -listalla kirjoitin vielä syyskuussa Siderealin kohdalla, että ”paikka kokoelmassani on takuuvarma”. Niin on tuulista, mutta ajattelu voi muuttua. Tulin siihen tulokseen, ettei minun kannata pitää kokoelmassani peliä, jota ei käytännössä koskaan saa pelattua. Oikeastaan mitä paremmasta pelistä on kyse, sitä enemmän pelaamaton peli hyllyssä harmittaa.

Aloittamani 50 × 50 -haaste jatkuu yhä ja edellyttää monien vanhojen ja tuttujen pelien pelaamista.