10 Chicago & NorthWestern edustaa viimeistä vuotta Winsome Games -tilausteni sarjassa. Tähän loppui monivuotinen jakso aina uusia Winsomen pelejä joka kesä.
Eikä tämä mikään huono lopetus ollutkaan, sillä Chicago & NorthWestern kuutioita ja osakkeita -junapelien genreen uutta kierrettä ja mahdollisuuksia aika luoviin strategioihin. Melko vähiin ovat pelikerrat jääneet, mutta peli löytyy kyllä edelleen kokoelmistani.
Saapa nähdä, löytääkö tämä jossain vaiheessa tiensä uudelleenjulkaisuihin, nyt kun sekä Rio Grande Games että Capstone ovat urakoineet Winsome-julkaisujen parissa.
9 Tramways saattoi olla vuoden tylyimpiä pelejä. Ranskalaisen Alban Viardin peli on velkaa Age of Steamille, mutta tuo junapeliin ja kuutionkuskaukseen paljon uutta, mukaan lukien varsin kieron pakanrakennusmekanismin.
Pelissä joutuu tiukkoihin paikkoihin ja yksi keskeisiä ominaisuuksia on stressimittari: liikaa stressiä tietää isoja sakkoja pelin lopussa. Harmillisesti vain moni hyödyllinen siirto pelissä tietää kovaa stressilisää… Pelissä on myös yksi kaikkien aikojen tuskallisimpia huutokauppoja, joissa kärsimys on taattu, etenkin kun päästään huutamaan siitä ilosta, että saa olla ottamatta itselleen huonoa korttia.
Pelin ulkoasu on tehty kotimaisin voimin, kansikuva on Paul Laanen käsialaa ja graafinen suunnittelu muuten Sampo Sikiön tekemää.
8 Flamme Rouge on Lautapelit.fi:n menestyneimpiä pelejä ja edelleen tätä kirjoittaessani BGG:n top 200 -listalla ja perhepelien listan sijalla 30. Lisäosiakin on nähty useampia ja erilaisia kieliversioita on paljon. Hieno juttu!
Pelissä on kyse polkupyöräilystä ja hienosti Flamme Rouge kestävyysurheilua mallintaakin käyttämällä eräänlaista käänteistä pakanrakennusta. Pelatut kortit poistuvat pakasta ja jos uuvuttaa pyöräilijäänsä, tilalle tulee huonoja kortteja. Tuhlaavainen pyöräilijä huomaa uupuvansa kesken matkaa, eli voittaakseen on säästeltävä voimiaan peesaamalla ja otettava sitten loppukiri oikeassa kohtaa.
Peloton-lisäosa on lämpimästi suositeltava jo siksi, että kasvattaa maksimipelaajamäärän kuuteen, mikä tekee Flamme Rougesta yhden parhaista säällisen mittaisista viiden ja kuuden pelaajan strategiapeleistä.
7 Colony on lopulta melko vähän pidetty uusintaversio japanilaisesta Age of Craftista. Olin aikoinani harvoja Age of Craftia länsimaissa pelanneista, joten pääsin Ted Alspachin avuksi testaamaan Colonya pelin ensimmäisessä testivaiheessa. Aika lailla printtailua vaatinut projekti oli hauska kokemus ja olihan se kiva saada nimensä sääntökirjaan – ja samalla aika paljon kavereita, joiden kanssa tätä tuli testattua.
Mikään suurmenestys peli ei siis ollut ja ehkä ihan syystä – ulkoasultaan peli on vähän sillä tavalla karu kuin Bézier Gamesin pelit pahimmillaan ovat ja pelin noppamanipulaatio on jäätämisvaaraista hommaa ja useimmille pelaajille vähän kuivaa. Vaan minä tykkäsin ja pidän edelleen, peli löytyy omasta hyllystäni yhä ja silloin tällöin sitä tulee pelattua.
Tiedän, että lisäosiin olisi ollut potentiaalia, mutta niitä eikä uusia painoksia peruspelistä ei ole koskaan nähty.
6 The Colonists on ristiriitaisia tunteita herättävä peli. Sen verran se on jäänyt polttelemaan, että sijoitus tällä listalla oli jopa kuudes. Peli nojaa vahvasti Uwe Rosenbergin tuotantoon ja The Settlersin ja Anno-sarjan kaltaisiin tietokonepeleihin ja tekeekin mielenkiintoisia juttuja, mutta toisaalta kikkailee vähän liikaa väärissä kohdissa ja on auttamatta liian pitkä.
Loppujen lopuksi tämä oli vain liikaa. Tiukat varastointivaatimukset tekevät pelistä kiperän logistiikkahaasteen, mutta ovat oikeastaan enemmän rasite. Kesto teki tästä aivan mahdottoman tapauksen pelata muualla kuin kotona ja kun kotona potentiaalinen peliseura ei varsinaisesti innosta hihkunut, The Colonists lähti kiertoon. Vähän kaihertaen, kyllä, ja tilaisuuden tullen pelaisin edelleen mielelläni.
5 Tyrants of the Underdark kiehtoi ilmestymisestään asti, mutta pääsin pelaamaan ensimmäisen kerran vasta vuonna 2020. Onneksi pääsin, koska hieno pelihän tämä on. Tyrants of the Underdark yhdistelee melko suoraviivaista Ascension-tyylistä pakanrakennusta laudalla pelattavaan alue-enemmistöpeliin. Pelissä on kaksi valuuttaa, joista toisella ostetaan uusia kortteja ja toisella riehutaan laudalla. Yksinkertaista ja toimivaa.
Pelin hienouksia ovat korttipaljouden jakaminen temaattisiin pakkoihin, joita otetaan mukaan peliin vain osa, jolloin pelikokemus värittyy vähän sen mukaan, mitkä pakat on valittu. Toinen hieno piirre on pakansiivoamisen korostuminen, kun osa korteista tuottaa hyvinkin paljon lisäpisteitä, kun ne siivoaa pois pakastaan – joskus kannattaakin poistaa hyviä kortteja, eikä vain aloitusroskaa.
Kannattaa siis ohittaa pelin reippaasti ylikokoinen boksi ja melko hirveä violetinturkoosi värimaailma ja ruma graafinen suunnittelu.
4 Terraforming Mars kolahti heti ensikokeilusta lähtien. Lopulta se tuli viime vuoden lopulla siivotuksi kokoelmistani tiukassa leikkausinnossa, mutta edelleen pelaisin sitä kyllä mieluusti – ainakin kaksinpelinä tai muuten vain nopeiden pelaajien kanssa, tämäkin kun on niitä pelejä, joista kauhulla kuuntelen raportteja kolmituntisista pelisessioista.
Koneistonrakennus on kivaa nähtävästi melko monen lautapeliharrastajan mielestä, sen verran raketin lailla Terraforming Mars on suomalaistenkin peliharrastajien keskuudessa noussut suosioon. Koneistoa tässä pääseekin kyllä rakentamaan ja siinä missä monet koneistonrakennuspelit loppuvat – usein ihan hyvästä syystä – siinä vaiheessa kun koneistot alkaa saada kunnolla käyntiin, Terraforming Marsissa saa pelata korttia pöytään ihan toden teolla.
Puutteistaan huolimatta – rujo graafinen suunnittelu, mahdollisesti vähän pitkänpuoleiseksi venyvä kesto, laudalle pelaamisen ajoittain yhdentekevyys, koneiston tyhjäkäynti tavoitteiden valmistumisen myötä – Terraforming Mars maistuisi minulle jatkossakin, mutta vähän varovaisesti kyllä, ei ihan kenen kanssa tahansa.
3 Yokohama on japanilaisen suunnittelija Hisashi Hayashin taidonnäyte, jossa pyöritään pitkin Jokohamaa hankkimassa resursseja ja toteuttamassa tilauksia. Melkoista nouda ja toimita -pyöritystä siis, Istanbulin mieleen tuovalla mekaniikalla, jossa laudalla liikkuu pääjehu ja apulaisia. Käytännössä yhtäläisyydet ovat aika pinnallisia, sillä tässä pelissä apulaisten sijoittelu eri paikkoihin vaikuttaa siihen, miten tehokkaana alueen toiminnon saa tehdä.
Hieno peli ja nouda ja toimita -genren ystävänä nautin tästä kovasti. Oma kappaleeni lähti kuitenkin kiertoon, sillä kaksinpelinä Yokohama on vaisu. Pari vuotta myöhemmin tuli Yokohama Duel, joka tosin sääntöjen luvun perusteella tuntui menevän minun makuni suhteen vähän väärään suuntaan. En siis enää omista, mutta pelaisin kyllä koska tahansa uudestaan.
2 Great Western Trail on sitten vuoden todellisia huippupelejä. Alexander Pfisterin maine erinomaisena pelisuunnittelijana nojaa pitkälti tämän pelin varassa – toki ennen tätäkin Pfister oli jo kartalla, mutta ei ollenkaan samalla tasolla. Jos haluaisi hyvän esimerkin vaativammasta modernista europelistä, Great Western Trailia parempaa esimerkkiä on hyvin vaikea keksiä. Tässä on kaikki: nokkela pelimekaniikka, tyylikäs ulkoasu, vinksallaan oleva teema ja pelkkiä miehiä täynnä koko peli.
Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Rails to the North -lisäosa tuntui ensialkuun pakkohankinnalta, vaan enpä hankkinut. Pääsin testaamaan ja totesin että hyvä niin, eipä se kovin tarpeelliselta tuntunut. Jos peliä pelaa säännöllisesti, lisärikin varmasti palkitsee, mutta itse olen pelannut peliä sen verran harvakseltaan, että turhahan se olisi. On kuitenkin ollut suuri ilo, kun kotona peliseura on lämmennyt tälle hienosti pakanrakennusta, optimointia ja resurssinhallintaa yhdistelevälle pelille.
Kyllä tämä on jatkossakin se Pfisterin peli, johon kaikkia muita verrataan.
1 A Feast for Odinin sijoitus ei juuri mietityttänyt. Vuoden 2016 paras peli on – tällä hetkellä – omilla listoillani se kaikista paras peli. Ihan sellainen yleisön suosikki tämä ei ole kuin Great Western Trail, Terraforming Marsista puhumattakaan, mutta monelle Uwe Rosenbergin fanille tämä on jotain aivan suurenmoista.
Viikinkiteema on vahva ja historiallisia yksityiskohtia on huomioitu todella tarkkaan. Työläistenasettelu toimii, pelilaudan toimintojen jako eri hintaisiin toimintoihin on toimiva ja hauska ratkaisu, joka pakottaa miettimään valintoja tarkkaan. Pelissä on paljon erilaisia lähestymistapoja, eikä voittoon ole yhtä selvää reittiä. Monella eri tavalla voi menestyä.
Kallis ja paikoin vaikeasti saatava peli tämä kyllä on, etenkin kun The Norwegians -lisäosa on mielestäni lähes välttämätön lisä pelille, etenkin jos tätä pelaa kahdestaan. Mini Expansion #2 -lisärikin on kokoonsa nähden hämmästyttävän vaikuttava. Isoin miinus A Feast for Odinissa on pelaamiseen vaadittavan kalustelun ja loppusiivouksen määrä, komponentteja on sen verran paljon. Useammalla pelaajalla kestokin olisi aika sietämätön, kaksinpelinä tämä sen sijaan toimii hyvin.
Muiden suosikit
BoardGameGeekin kymmenen kärki vuodelle 2016 näyttää tältä:
- Terraforming Mars – BoardGameGeekin neljänneksi korkeimmalle arvostettu peli ja vuoden 2016 selkeä ykkönen. Terraforming Marsilla on myös eniten reittauksia vuoden 2016 peleistä, yli 60 000. Se on todella paljon, sillä pääsee BGG:n kymmenen reitatuimman pelin listalle. Terraforming Mars onkin selvästi saavuttanut viidessä vuodessa vahvan klassikkoaseman.
- Star Wars: Rebellion – Tämäkin peli on BGG:n kärkikymmenikössä. Amerikkalaiset pelaajat rakastavat tätä peliä, Suomessa Rebellion ei koskaan ole ollut yhtä suosittu kuin Yhdysvalloissa. Tarinaa peli kertoo kyllä hienosti ja asymmetrisyys toimii, taistelut vain koin itse tavattoman puuduttaviksi tunnelmantappajiksi.
- Great Western Trail – Vuoden kolmas peli BGG:n kärkikympissä. Laadukkaiden ja vaativampien europelien kärkinimiin kuuluva peli toimii yhä mittatikkuna Alexander Pfisterin muille peleille.
- Scythe – Jamey Stegmaierin uran käyntiin potkaissut peli on vuoden suosituimpia ja saanut seurakseen runsaasti jatko-osia. (Minä olen pelannut kerran; onhan tämä ihan ok, etenkin jos on nopeat pelaajat.)
- Arkham Horror: The Card Game – Living card game -pelien kiistaton ykkönen.
- A Feast for Odin
- Mansions of Madness: Second Edition – Uudisti vanhaa peliä hienosti, siirtyminen pelinjohtajasta sovellusvetoiseen peliin jakoi aikoinaan mielipiteitä, mutta eiköhän asia ole nyt jo jokseenkin taputeltu sovelluksen voitoksi, sen verran sujuvasti sovelluksen kanssa pelaaminen nimittäin tapahtuu.
- Mechs vs. Minions – Vuoden tapaus. Riot Gamesin sisältöönsä nähden säädyttömän halpa jättiboksi sisälsi mainion kampanjamuotoisen ohjelmointikaahauksen.
- Clank!: A Deck-Building Adventure – Vuoden teemoja oli pakanrakennus yhdistettynä laudalla tapahtuvaan peliin, tähän kärkikymppiin mahtuu pari puhdasta pakanrakennuspeliä ja Great Western Trail, eikä Tyrants of the Underdarkiakaan sovi unohtaa.
- Aeon’s End – Tämä pakanrakennuspeli erottuu joukosta yhteistyöpelinä.
Lautapelioppaan top 100 -listalta löytyvät Terraforming Mars sijalta 9, Scythe sijalta 24, Mansions of Madness sijalta 36 (nykyään luultavasti pääasiassa kakkoslaitoksen voimin), Great Western Trail sijalta 57, A Feast for Odin sijalta 59, Flamme Rouge sijalta 64 ja Arkham Horror: The Card Game sijalta 100.
Bloggaajien ja avustajien suosikkeja
Miira Hartemo / Noppapotti
Terraforming Mars. Ihastuin Marsin maankaltaistamiseen jo vuonna 2016 ja peli on edelleen top 20 -listallani. Peli antaa minulle mielenkiintoisia valintoja ja koneistonrakennus, joka alkaa hitaasti ja kiihtyy lumipallona pelin loppua kohden, on yksi suosikkimekaniikoistani. Pelimukavuus on myös kasvanut upotettujen pelaajalautojen myötä, joka varmasti on auttanut siinä, että peli on yksi suosikeistani edelleen.
Roll Player. Keith Matejkan Roll Player ei aluksi kutsunut minua ollenkaan. Syytän siitä sen synkkää ja tylsää kansikuvaa, mutta kun pääsin kokeilemaan peliä kirjaston kappaleella, olin myyty. Peli on noppaoptimointia fantasiateemalla väritettynä. Pidän erityisesti siitä, miten pääsen pelissä pähkäilemään noppien asettelemista pelaajalaudalleni. Tämä on hyvin saman tuntuinen mekaniikka kuin vaikkapa Sagradassa. Lisäosilla höystettynä pelistä tulee toki isompi ja temaattisempi kokemus, mutta edelleen pidän myös pelkästä peruspelistä.
Lorenzo il Magnifico. Kolmikon Brasini, Gigli ja Luciani luomus on italialaista laatueuroa parhaimmillaan. Hernerokkatapettia muistuttavasta kansikuvasta huolimatta peli on koukuttava työläisenasettelu, jossa nopat määräävät kunkin värisen työläisen vahvuuden. Peli on muuten melko perinteinen resurssienkeräyspeli, mutta juuri tuo noppamekaniikka tekee siitä hyvin omalaatuisen.
Tapani Aulu / Lautapelailua
Vuoden 2016 pelien yllättävimmät elämykset:
Exit: The Game – The Abandoned Cabin. Elämyksenä täysi kymppi. En ollut koskaan pelannut mitään pakohuonetta aiemmin kautapelinä tai oikeasti, eikä ollut kukaan muukaan pelaajista. Onnistumisen ja hoksaamisen riemua oli monta kertaa. Aivan upea kokemus ja siitä lähti pakohuonepelien harrastus lentoon.
Star Wars: Rebellion. Yhden pelin perusteella todella hieno kokemus. Immersiivinen ja toimiva kaikin puolin – etenkin asymmetrisuus oli toteutettu hienosti ja teemalleen uskollisesti. Sen verran pitkä peli, että vaatii jo oman slottinsa, mutta varmasti tulee pelattua useamman kerran. Selkeästi Amerithrashin puolella, mutta silti varsin euromainen.
30 Rails. Yksi hauskimmista kupongintäyttöpeleistä jota voi pelata kätevästi print & playna. Eli tarvitsee pelkkää paperia, kyniä ja noppia. Pelasin tätä ensimmäisen kerran JunaConin turnauksessa yhden harkkakierroksen kokemuksella. Turpaan tuli heti ekalla pudotuskierroksella, mutta sen jälkeen on tullut pelattua muutamia kertoja ja mielelläni pelaan edelleen.
Ville Heinonen / @willbeplayin
Vuoden 2016 top 10:
- Great Western Trail
- Tyrants of the Underdark
- Arkham Horror: The Card Game
- A Feast for Odin
- Yokohama
- Flamme Rouge
- Inis
- Santorini
- Clank!
- Scythe
Tuomo Pekkanen / Lautapelit.fi
Vuoden 2016 top 10:
- Terraforming Mars
- Mansions of Madness 2nd Edition
- Clank!
- Roll Player
- Great Western Trail
- Tyrants of the Underdark
- Star Wars: Rebellion
- Mechs vs. Minions
- Flamme Rouge
- Colony
Kai Saarto / Todellisuuspako
Viisi vuotta sitten elin suurinta Star Realms -huumaani. Varsinkin netin kautta tuli pelattua tätä pakanrakennuspeliä yli sata erää. Myös 6 Nimmt! ja Splendor keräsivät edelleen paljon pelikertoja. Colt Express pelattiin myös niin puhki, että siitä ei ole vieläkään toivuttu.
Vuonna 2016 ilmestyneiden pelien kolmen kärkeeni nostin pelejä, joita pelasin paljon heti niiden ilmestyttyä. Esimerkiksi mainion Terraforming Marsin löysin kunnolla vasta myöhemmin, joten se karsiutui pois.
Crisis. Ludicreationsin paras julkaisu on mielestäni tämä dystooppinen työläistenasettelupeli. Pelaajat ovat riskisijoittajia, jotta sijoittavat pääomaansa talouskriisissä olevaan Axian valtioon. Halvalla ostettuja tehtaita koitetaan saada uuden johdon alla tuottavaksi ja vientiä vetämään. Liika hädässä olevien kuppaaminen voi kuitenkin johtaa Axian vararikkoon, jolloin kukaan ei välttämättä voita peliä.
Mechs vs. Minions. League of Legends -videopelin maailmaan sijoitettu figupeli oli yllättävä hitti. Pelaajat ohjaavat mechejä, jotka taistelevat laumoittain päälle käyviä minioneita vastaan. Pelimekaniikkana on korteilla tapahtuva liikeohjelmointi. Kampanjapeli on hauska ja vähitellen juonen lisäksi aukeaa kirjekuorista uusia lisäosia oman mechin paranteluun.
Sherlock Holmes Consulting Detective: Jack the Ripper & West End Adventures. SHCD-sarjan vaikein osa nöyryytti minut hienosti. Kuudentoista tunnin aikana keräsin 28 A4-arkkia todistusaineistoa, jotka esitin syyllisen kera lopulta herra Holmesille. Tajuntani räjähti, kun oikea Whitechapelin sarjamurhaaja paljastui ventovieraaksi tyypiksi, johon en ollut edes törmännyt tutkimusteni aikana.
Joonas Konstig / Puutyöläinen
2016 oli niin hyvä pelivuosikerta, että kuuluisien ikätovereiden varjoon on jäänyt monta hyvää peliä. Tässä kaino spottivalo joillekin Puutyöläisen suosikeista:
Dynasties: Heirate & Herrsche. Matthias ”Glen More” Cramerin varsinainen piilotettu aarre on tuntematon BGG:n lukijoille, koska sitä ei koskaan julkaistu englanniksi – varmaankaan amerikkalaiset eivät tunne Euroopan naimakauppojen historiaa kovin läheiseksi? Peli on edelleen ainutlaatuinen kakunjakomekanismeistaan: sekä kauppakuutioita että noppia jaetaan ja valitaan tavalla, jotka vieläpä kannustavat yhteistyöhön. Tuntu on hurmaavan poikkeuksellinen etenkin kun itse peli on taistelua alue-enemmistöistä.
Matryoshka. Sergio ”Sheriff of Nottingham” Halabanin pieni korttipelin on pinnaltaan perussetikeräystä, mutta kun kuoren avaa, alta paljastuukin kaupankäyntipeli. Joskus haluat, ettei kaveri tartu tarjoukseesi, joskus palavasti tarvitset kauppoja, mutta jännite on aina läsnä. Seuraavana kerroksena Matryoshka paljastaa sisältävänsä myös ovelaa bluffausta ja toisen suunnitelmien päättelyä: aikooko se oikeasti kerätä keltaisia vai viitosia, vai onko sillä niitä edes…
World’s Fair 1893. J. Alex ”Gold West” Kevernin peli on alue-enemmistöily, joka harvinaista kyllä toimii jo kaksinpelinä. Säännöt ovat yksinkertaiset, mutta valinnat kiperiä, kuten hyvissä perhepeleissä aina. Ja aihehan on hurmaava: Chicagon maailmannäyttelyä tässä ikään kuin rakennellaan lukuisine paviljonkeineen.
Oracle of Delphi. Stefan ”Stefan Feld” Feldin omalaatuisin julkaisu on lempipelejämme tämän suosikkisuunnittelijan tuotannosta. Oraakkeli on niitä pelejä, joissa pelin alkukalustelu on ihana osa itse peliä: minkälaisen Egeianmeren saariston tällä kertaa tekisi, mihin laittaisi kaikki määränpäät? Kilpajuoksu ei jätä koskaan kylmäksi.
Fuji Flush. Friedeman ”Minä olen muuten Friedeman Friese, Friesen Friedeman muuten olen minä” Friesen paras peli on kortinvaristelupeli koko suvulle. Uniikin tunnun tähän tuo ajoittainen yhteistyö, jossa pelaajien pöytäämät kortit yhdistävät voimansa huuhdellakseen isompia alas. Hyvä valinta, jos haluaa kevyttä korttihauskaa isolle, jopa kahdeksanhenkiselle ryhmälle.
