Viisi vuotta on ihan hyvä aikaväli katsella taaksepäin. Mielipiteet peleistä ehtivät hyvin asettua, parhaat pelit nousevat pinnalle ja huonommat unohtuvat. Melko moni hyvä peli on vielä viiden vuoden jälkeen saatavilla kaupoista.
Listasin testaamani vuoden 2014 julkaisut, pistin ne kisaamaan keskenään paremmuudesta ja tuloksena syntyi tällainen kymmenen parhaan pelin lista.
Kuuntele lista podcastina:
Vuoden 2014 parhaat pelit
10 Quartermaster General aloitti Ian Brodyn (jota haastattelimme 2017) pelisarjan, joka tiivistää erilaisia sotia melko abstraktiin, nopeasti etenevään moninpelimuotoon. Aloitusosa käsittelee toisen maailmansodan ja on tehty kuudelle pelaajalle. Sodassa ovat mukana liittoutuneiden puolella Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Neuvostoliitto ja akselivaltojen puolella Saksa, Italia ja Japani.
Peli on korttivetoinen. Joka vuoro saa pelata yhden kortin. Toimintokortit kuten joukkojen rakentaminen ja sotiminen tapahtuvat heti, samoin erilaiset tapahtumakortit. Statuskortit antavat pysyviä etuja ja reaktiokortit jäävät pöytään piiloon odottamaan kunnes niiden ehdot täyttyvät.
Jokaisella maalla on erilainen pakka: paremmat resurssit näkyvät paksumpana pakkana. Italialla ja Japanilla esimerkiksi kortit loppuvat helpommin kesken. Japani on juonikas reagoija, Saksa rakentaa statuskorteista vahvan sotakoneen ja Neuvostoliitolla on sotilaita uhrattavaksi. Peli jaksaa edelleen miellyttää.
Peli toimii hienosti kuudella pelaajalla. Muilla pelaajamäärillä kannattaa kääntyä sarjan muiden pelien puoleen: 1914 on viisinpeli ensimmäisestä maailmansodasta, Victory or Death nelinpeli peloponnesolaissodista ja Cold War kolminpeli kylmästä sodasta.
9 Splendor on hyvinkin laajaa suosiota nauttiva peli, joka on Suomessakin käynyt kaupaksi hienosti. Ja miksipä ei! Pelissä on kivat komponentit, kiitos ratkaisun tehdä kerättävät jalokivet pokerichippeinä. Kuvituskin on aika tyylikästä.
Itse pelin tarkoitus on kerätä jalokiviä ja ostaa niillä sitten pöydältä kortteja. Kortit ovat pysyviä jalokiviä: kun ostat valkoisen kortin, sinulla on siitä eteenpäin yksi valkoinen jalokivi aina käytettävissäsi. Lisäksi korteista voi saada pisteitä, joilla peli voitetaan.
Pelaaminen on yksinkertaista, mutta pelissä on strategisia ulottuvuuksia. Keräätkö halpoja, mutta arvottomia kortteja ja yrität saada aatelisia ja hyvät tulot, vai haalitko vähän, mutta arvokkaita kortteja? Itse kallistun tähän jälkimmäiseen ja hyvin olen pärjännyt – aina voi olla tyytyväinen kun päättää pelin niin, ettei omista yhtään nollan pisteen korttia.
Yli 50 pelikerran jälkeen Splendor maistuu edelleen, eikä lisäosillekaan ole ollut tarvetta.
8 Antike II on uusioversio vuonna 2005 ilmestyneestä Antikesta, jonka aikoinaan nappasin Essenin messuilta matkaani. Mac Gerdtsin ensimmäinen rondelipeli esitteli pelimekaniikan, jossa toimintoja valitaan etenemällä rondelilla. Pyörällä on monta toimintoa, joista voi ilmaiseksi valita jonkun kolmesta seuraavasta ja maksua vastaan kauempaa. Haluaisit tehdä kaiken, mutta siihen ei riitä aika, eli miten prioriosoit?
Aiheena on Välimeren ympäristön antiikinaikaiset konfliktit, eli pelaajat laajentavat elinpiiriään, keräävät resursseja ja sotivat. Pelissä on hyvä pistemekanismi, jossa saavutettuja pisteitä ei voi menettää, vaikka sodissa tulisi takkiin, mikä varmistaa ettei peli mene nuivaksi edestakaisin nyhjäämiseksi.
Kakkosmalli teki olennaisia uudistuksia ykköseen ja paikkasi sen keskeisimmät puutteet. Valitettavasti kakkosmallikaan ei ole oikein löytänyt paikkaansa pelipöydiltä; se on sääli, sillä olen edelleen sitä mieltä, että kyseessä on hieno peli.
7 Linko! eli Abluxxen on maineikkaan suunnittelijakaksikko Kramer–Kieslingin kädenjälkeä. Peli on nokkela korttipeli, jossa tarkoituksena on päästä eroon kädessä olevista korteista pelaamalla ne pöytään samannumeroisten korttien setteinä.
Jujuna on, että pelaamalla samankokoisen, mutta numeroltaan suuremman setin, voi anastaa toisten pelaajien päällimmäiset korttisetit: ne voi joko kerätä itselleen ja käyttää suurempien settien muodostamiseen, tai olla ottamatta, mutta joka tapauksessa ryöstön uhrikin joutuu nostamaan kortteja ja on kauempana tavoitteestaan.
Linko! on sen verran omintakeinen peli, ettei sitä yleensä sääntöjen selityksen perusteella tajua. Ensimmäisen kierroksen jälkeen on jo sitten paljon viisaampi. Peli oli jonkunasteinen hitti vuosina 2014–15, mutta on sittemmin jäänyt vähälle pelaamiselle. Saisi nähdä enemmänkin peliaikaa, kyllä tämä on filleripelien osastolla melkoinen helmi. Kannattaa kokeilla, etenkin kun kokeilu onnistuu käyttäen kahta tavallista korttipakkaa.
6 Spyfall on stressaava, ahdistava peli ja siksi juuri niin hauska. Pelaajat ovat jotain tyyppejä jossain paikassa, paitsi yksi, joka on vakooja, jolla ei ole aavistustakaan missä ollaan. Nyt muiden pitää selvittää, kuka on vakooja ja vakoojan keksiä, missä muut ovat.
Peli etenee kysymyksillä: joku kysyy toiselta pelaajalta kysymyksen johon tämän on vastattava. Vastaaja kysyy sitten joltain toiselta pelaajalta ja tätä jatketaan kahdeksan minuuttia tai kunnes jotakuta syytetään vakoojaksi tai vakooja keksii, missä ollaan.
Jutun juju on tietysti siinä, että kysymysten ja vastausten pitää olla juuri sopivan täsmällisiä ja epämääräisiä, että vakooja saadaan kaivettua esiin paljastamatta ympäristöä. Asiaa mutkistaa kortteihin merkityt roolit – esimerkiksi eläintarha voi vaikuttaa erilaiselta lapsivieraan tai työntekijän näkökulmasta.
Spyfall ei todellakaan toimi joka porukalla eikä sovi kaikille, mutta silloin kun se toimii, peli on todella hauska.
5 Istanbul palkittiin vuonna 2014 Kennerspiel des Jahres -palkinnolla. Ei suotta, onhan se kertakaikkisen tyylikäs peli, jossa kuljetaan edestakaisin Istanbulin basaareissa keräten resursseja, joilla sitten ostetaan rubiineja. Ensimmäisenä tietyn määrän rubiineja kerännyt voittaa, eli kyse on kilpajuoksusta.
Basaarissa on monia mahdollisia reittejä ja erilaisia lähestymistapoja riittää: joku kokoaa isot kärryt, joilla on tehokasta kerätä resursseja, toinen käy kauppaa ja kerää rahaa, jolla ostaa rubiinit suoraan. Säännöt ovat yksinkertaiset, mutta pelaaminen on mielenkiintoista ja vaihtelevaa.
Istanbulista ilmestyi vuonna 2018 Big Box -laitos, joka paketoi hyvin kohtuullisella hinnalla mukaan myös lisäosia. Se on uusille Istanbulin pelaajille erittäin hyvä aloituspiste, lisäosia on nimittäin kehuttu. Itse en ole niihin asti vielä päässyt.
4 Orléans pääsi listalleni parin pelikerran perusteella, pääsin testaamaan tätä varsin pidettyä peliä viime vuoden Ropeconissa pariinkin otteeseen. Orléans on bag builder, eli sen sijaan että kortteja ostetaan pakkaan, ostetaankin laattoja pussiin, josta niitä sitten nostetaan käytettäväksi.
Ensivaikutelma Orléansista on oikein mainio, tämä vaikuttaa vahvasti sentyyppiseltä peliltä, johon tutustuisin mielelläni tarkemmin. Lisäosatkin ovat saaneet kehuja kovasti, kokeilemani Trade & Intrigue vaikutti osin hyvältä, osin sitten vähemmän, mutta kaikkeahan siitä ei tarvitse mukaan ottaa.
Reiner Stockhausen on sittemmin kehitellyt samaa ideaa eteenpäin Altiplanossa ja täytyy sanoa, että se kiinnostaa ehkä jopa hieman enemmän.
3 Deus on ulkoisilta puitteiltaan Catanin mieleen tuova rakentelupeli: molemmissa pelaajat saavat eteensä aution saaren, joka koostuu erilaisista resurssialueista, ja tehtävänä on asuttaa saari.
Deus on kuitenkin mekaniikaltaan jotain aivan muuta. Pelin ydin on korteissa, joita on viittä eri lajia. Jokainen laji vastaa yhtä rakennustyyppiä, jota kortteja pelaamalla voi laudalle rakentaa. Korteissa on myös erikoisvoimia ja aina kun pelaa vaikkapa uuden oranssin kortin, saa kaikkien aikaisempien oranssien korttiensa erikoisvoimat käyttöönsä. Kannattaa siis erikoistua – mutta samaan aikaan peli ohjaa vahvasti myös monipuolisuuteen.
Paljon riippuu siitä, saako hyviä kortteja, mutta Deus kannustaa myös kierrättämään kortteja. Jokaisella korttivärillä on oma erikoisominaisuutensa, joka tulee käyttöön, kun heittää kortteja pois ja nostaa uusia kortteja ja kyseisen värisen kortin jättää poistopakan päällimmäiseksi. Näin pelissä ei tarvitse olla täysin tuurin armoilla.
Deus oli kokoelmassani, kunnes myin sen pois – valitettavasti peli ei oikein löytänyt paikkaa pelipöydiltä, varsinkin kun se ei kaksinpelinä erityisemmin loista. Lisäosa Deus: Egypt tuo uudenlaisia kortteja ja muutamia uusia ominaisuuksia, mutta en ole aivan vakuuttunut sen tarpeellisuudesta.
2 La Granja on Michael Kellerin ja Andreas Odendahlin maatalouspeli, jonka erikoisuuksiin kuuluu varsin omituisen näköinen pelaajalauta. Suoraviivaisen suorakulmion sijasta siinä on kaikenlaisia lovia ja ulokkeita. Ne muodostavat paikkoja pelaajien korteille.
Kortit voivat olla erikoisvoimia antavia apulaisia, viljapeltoja, tilauksia torilta tai farmin laajennuksia, riippuen siitä mille puolelle pelaajan omaa pelilautaa ne pelaa. Omien korttiensa käyttäminen parhaalla mahdollisella tavalla onkin mielenkiintoinen haaste.
Pelissä on muutenkin paljon pähkäiltävää. Miken ja Oden muidenkin pelien tapaan erilaisia mahdollisuuksia on runsaasti, peli antaa monta tapaa lähestyä asioita ja paljon keinoja tehdä nokkelia siirtoja. La Granjalle siis lämmin suositus, mikäli maatalous kiinnostaa.
1 Fields of Arlea voi niinikään suositella maatalouden ystäville. Uwe Rosenbergin henkilökohtaisin peli kuvaa hänen sukunsa vaiheita Itä-Friisiassa Pohjanmeren rannikoilla. Peli on täynnä paikallishistoriaa ja rakkaudella tehty kuvaus maanviljelystä, eläinten kasvatuksesta ja kaupankäynnistä.
Peli on ison laatikon työläistenasettelupeli, mutta vain kahdelle pelaajalle. Se on erikoista, mutta toimii erittäin hyvin. Oivallinen lisäosa Tea & Trade laajentaa pelin kolminpeliksi; en ole vielä kokeillut, enkä oikeastaan tiedä, haluanko edes. Fields of Arle toimii vallan hyvin kaksinpelinä.
Peli on melkoinen hiekkalaatikko, sillä erilaisia toimintoja on todella paljon. Pelissä on tietyt pullonkaulat tai avaintoiminnot, joista molemmat pelaajat ovat varmasti kiinnostuneita, joten kilpailua toiminnoista saadaan silti aikaiseksi, mutta jos valitsee erilaiset strategiat kuin vastapelaaja, pelissä on tiettyä väljyyttä.
Jos siis pitää työläistenasettelupeleissä nimenomaan tiukasta toisten blokkailusta ja kyynärpäiden kolistelusta, Fields of Arle ei varmasti miellytä. Jos sen sijaan nauttii rauhallisesta puuhastelusta, toimintojen optimoinnista ja tuotteiden jalostamisesta parempiin muotoihin, Fields of Arle tarjoaa monia miellyttäviä hetkiä.
Fields of Arle on ilman pienintäkään epäilystä vuoden 2014 paras peli, onhan se tuoreimmalla top 100 -listallani kolmantena.
Muiden suosikit
Vilkuilin läpi BoardGameGeekin suosituimmat julkaisut vuodelta 2014. Siellä kymmenen kärki näytti tältä:
- Orléans
- Star Wars: Imperial Assault – Genressään varmasti aivan kelpo peli ja Star Wars -teema tekee pelistä monille pakkohankinnan.
- Fields of Arle
- Five Tribes – Days of Wonderin peli herätti kohua orjillaan, mutta on siitä huolimatta aivan kelpo europeli.
- Patchwork – Edelleen tässä Tetris-genressä parhaita pelejä, mainio kaksinpeli, jota pelaan aivan mielelläni.
- Roll for the Galaxy – Noppaversio Race for the Galaxysta on monelle mieluinen, parin kokeilun perusteella itse en suuresti innostunut.
- Dead of Winter – Pidetty tarinankerronnallinen zombiepeli vaikutti minunkin mielestäni kiinnostavalta, mutta into hyytyi nopeasti.
- Alchemists – Älypuhelinsovellusta hyödyntävä päättely- ja työläistenasettelupeli on ainakin omintakeinen.
- Castles of Mad King Ludwig – Innosti minuakin parinkymmenen pelin verran, mutta on sittemmin vaipunut vähän unholaan.
- Legendary Encounters: An Alien Deck-Building Game – Paljon kehuja kerännyt pakanrakennuspeli.
Lautapelioppaan käyttäjien top-10 näyttää tältä:
- Patchwork
- Castles of Mad King Ludwig
- Splendor
- Dead of Winter
- Roll for the Galaxy
- Istanbul
- Star Wars: Imperial Assault
- Star Realms
- Port Royal
- Orléans
Star Realms oli minun listallani sijalla 11, mutta miellän sen enemmän mobiilipeliksi – olen pelannut sitä iPadilla yli 500 peliä, mutta korteilla alle 20.
