Olen vuosien saatossa pelannut noin 350 erilaista lautapeliä. Tämän listan peleistä 18 löytyy BoardGameGeekin top 100 -listalta, joukossa on myös muutama vähemmän tunnettu peli.
Vuosien saatossa pelimakuni on kokenut melkoista evoluutiota, jonka myötä listalta löytyy perinteisten europelien lisäksi sekalainen seurakunta tikki-, huutokauppa-, juna- ja talouspelejä. Pelimekaniikoista vahvasti edustettuna ovat muun muassa pakan-, pussin- ja koneistonrakennus, resurssien- ja korttienhallinta ja mahtuu mukaan muutama kilpa-ajo- ja aluehallintapelikin.
Toivon että listaa lukiessasi löytäisit uusia, kiinnostavia lautapelejä, joista et ehkä ole ikinä kuullutkaan!
Sijat 50–41
50 Villagers oli viime vuoden isoimpia yllättäjiä, onhan peli suunnittelija Haakon Gaarderin ensimmäinen. Peli on oikein mukavaa korttien draftausta ja settien keruuta, vaikka pelissä onkin aimo ripaus tuuria mukana.
49 En ole sanapelien ystävä, mutta Decrypto on poikkeus sääntöön. Vaikka peli on todella hankala selittää uusille pelaajille, parin kierroksen jälkeen idea avautuu kaikille. Suosittelen lämpimästi kaikille sanapelien ystäville, tämä on kiistatta paras sarjassaan.
48 Food Chain Magnate on harvinaisen hämärä peli Splotterilta. Niin kuin nimestä voi päätellä, pelissä pyöritetään pikaruokaketjua. Peli on harvinaisen julma ja ja noviisit saavat kylmää kyytiä – monesti tuntuu että pelin voittaa se, joka muistaa säännöt parhaiten, mutta samalla tätä haluaisi pelata lisää samantasoisten pelaajien kanssa.
47 Jos olen ikinä kokenut loppuunpalamista yhdenkään lautapelin kohdalla niin… No, sanotaan näin, että tällä hetkellä ajatus Sidereal Confluencen pelaamisesta suorastaan hirvittää. Vuosi sitten Lautapelaamaan-tapahtumassa saman illan aikana pelaamani seitsemän ja kahdeksan hengen pelit (JEP!) tiristivät viimeisetkin pelaamisen halut kehostani. Älkää ymmärtäkö väärin – molemmat pelikerrat olivat aivan loistavia ja oli ilo opettaa peli uusille pelaajille, kiitoksia vain kaikille peliin osallistuneille!
Sidereal Confluence on genrensä parhaimmistoa. Peli on puhdasta kaupankäyntiä mielenkiintoisilla pelaajavoimilla. Kun lähes kaikesta peliin liittyvästä voi käydä kauppaa pelaajien välillä, pelissä ei ole varaa olla tuppisuu, vaan suulas kaupantekijä voittaa pelin aivan varmasti.
46 Teotihuacan: City of Gods on ainoa Daniele Tascinin peli tällä listalla. Teotihuacanin ei oikeasti kuuluisi olla edes näin korkealla listalla. Monesti mietin, että ajatus Teotihuacanin pelaamisesta on miellyttävämpi kuin mitä pelin pelaaminen oikeasti olisi. Lisäosat ovat vielä testaamatta, sillä olen pelannut peliä enemmän Board Game Arenassa kuin livenä. Tämä on yksi niistä peleistä, joita on todella hankala saada pöydälle.
Oikein kiehtova europeli Teotihuacan silti on, joskin siinä on kieltämättä liikaa muistettavaa, sillä erilaiset bonukset ja lisäsäännöt on helppo unohtaa.
45 The Castles of Burgundy on Stefan Feldin moderni klassikko ja yksi parempia nopanasettelupelejä. Se ei kuitenkaan ole Feldin paras peli. Osaatko arvata mikä peli on kyseessä? Joko arvasit? Väärin.
44 Inistä pitäisi päästä pelaamaan useammin, jotta peliä oppisi pelaamaan paremmin. Kyseessä siis ”ukkoja kartalla” -tyylinen aluehallintapeli, jossa on useampi ovela mekaniikka ja häikäisevän upea kuvitus korteissa.
Tähän väliin kuuluu kunniamaininta aluehallintapeli King of Siamille (König von Siam), joka jäi täpärästi listan ulkopuolelle.
43 Ensimmäinen, muttei läheskään viimeinen Reiner Knizian peli tällä listalla. Battle Line: Medieval on vanha tuttu Battle Line komeammalla, mutta hieman epäselvemmällä kuvituksella. Se on oikein mainio kaksinpeli. Taktiikka- tai maastokortteja en ole vielä ikinä käyttänyt, sillä peruspeli toimii oikein mainiosti sellaisenaan.
42 Orléans on yksi niistä moderneista europeleistä, joita on helppo suositella niille pelaajilla, joilla on jo vähän kokemusta lautapeleistä ja jotka etsivät sitä seuraavaa askelta edes vähän raskaampien pelien pariin. Pelin toiminnot ja säännöt ovat suhteellisen suoraviivaisia, mutta mitä pidemmällä peli etenee, sitä hankalampi on pitää pussinsa sisältö kurissa.
Jos pidät pelistä, en voi olla suosittelematta Trade & Intrigue -lisäosaa tarpeeksi, sillä se tuo peliin paremman ”hyve”-laudan (tai no, kaksi erilaista sellaista, mutta en tule koskaan pelaamaan Intrigue-laudalla). Mikä vielä tärkeämpää, lisäosa korvaa satunnaistapahtumat uusilla laatoilla, jolloin peli on takuulla erilainen joka kerta, etkä ikinä tiedä mitä tapahtumia peli tuo tullessaan.
41 Kahden hengen abstrakti peli jossa on teema? Hive on nerokas peli, jossa erilaisten ötököiden voimat ovat hyvinkin loogisia. Abstraktit pelit ovat yhtä hyviä kuin vastustajasi, joten peli on parhaimmillaan samalla tasolla olevien pelaajien kesken.
Sijat 40–31
40 Onko The Isle of Cats paras polyomino-peli ikinä? Saattaa ollakin. Pelattavaa riittää eikä kissa-aiheinen teema ole haitaksi, puhumattakaan hyvistä komponenteista.
39 Flamme Rouge on elegantti kilpa-ajopeli joka toimii parhaimmillaan viidellä tai kuudella pelaajalla Peloton-lisäosalla. Olisi hienoa pelata Grand Tour -variantti (kaikki radat?) läpi samalla peliporukalla.
38 Kahden pelaajan tikkipeli? Jes! Fox in the Forestin jippo on siinä, että haluat voittaa juuri oikean määrän tikkejä: et liian vähän, etkä liian montaa. Vain kolme eri maata ja parittomien korttien erikoiskyvyt tekevät tästä oikein miellyttävän ja nopean pelin, jota jaksaa pelata useamman kerran peräkkäin.
37 En oikein ikinä lämmennyt Terra Mysticalle ja tuntui että mitä enemmän peliä pelasin, sitä vähemmän pidin pelistä. Tätä ei tapahtunut Gaia Projectin kanssa vaan jopa päinvastoin – tämähän on vallan mainio peli, joka paranee kerta kerralta. Vaikka jotkut väittävät, että tämä on vain Terra Mystica 1.5, erot alkuperäiseen peliin ovat mielestäni riittävät ja täten Gaia Project seisoo omilla jaloillaan.
Sääli että teema on lähes olematon ja että erilaiset pelattavat kansat jäävät todella pintapuolisiksi, sillä pelillisesti peli on oikein hyvä.
36 En tiedä mitä tapahtui, sillä Uwe Rosenbergin pelit olivat vuosia sitten huomattavasti korkeammalla näillä listoilla ja esimerkiksi loistavat Ora et Labora, Caverna sekä Le Havre ovat tippuneet listalta ihan vain sen takia että niitä ei ole tullut vuosiin pelattua. A Feast for Odinin kanssa uhkaa käydä samoin, tätäkin peliä tuntuu olevan hankala saada pöydälle. Sääli, sillä kyseessä on todella hyvä peli.
35 Nopeat pakanrakennuspelit ovat aina tervetulleita ja Shards of Infinity on yksi parhaimpia pelejä genressään. Lisäosat ovat hittejä tai huteja, riippuen mistä pitää.
34 Viticulture Essential Edition on paras Stonemaierin peli, mutta vasta useiden lisäosien jälkeen. Viticulture Essential Edition, Tuscany Essential Edition ja Visit from the Rhine Valley korjaavat peliä parempaan suuntaan enkä yksinkertaisesti suostu enää ikinä pelaamaan Viticulturea ilman kyseisiä lisäosia.
33 Winsomen junapelit ovat todella, todella omituisia. Karun ulkokuoren alta on vuosien saatossa paljastunut toinen toistaan loistavampia pelejä, joista German Railways (Preußische Ostbahn) on yksi suosikeistani.
32 Lords of Waterdeepistä kaikki aikoinaan lähti vuosia, vuosia sitten. Olin toki pelannut muita lautapelejä (7 Wonders, Carcassonne, 1980–90-luvun perinteiset suosikit), mutta Lords of Waterdeep oli alkuperäisen peliporukkani ”se peli”, jota pelattiin illasta toiseen. Väittäisin edelleen että peli on yksi parhaita työläistenasettelupelejä ikinä, etenkin Scoundrels of Skullport -lisäosan kanssa.
31 Tasty Minstrel Games on julkaissut vuosien saatossa monia hyviä pelejä (Gentes, Yokohama). Tuotantoarvot ovat kohdillaan myös Crusaders: Thy Will Be Donessa, vaikka omistankin vain peruspelipainoksen enkä Deluxified-painosta, kuten Gentesistä ja Yokohamasta.
Peli on vähän kuin käänteinen Trajan: rondelilla liikutaan tuttuun mancala-tyyliin, mutta tässä aktivoit ensin toiminnon ja vasta sen jälkeen liikutat palikoita rondelilla. Toteutus toimii, mekaniikat toimivat ja vaikka teeman epäloogisuus jättää toivomisen varaa, ei tästä voi olla pitämättä. Peli myös loppuu juuri oikeaan aikaan.
Sijat 30–21
30 Toistan itseäni hieman, mutta: Glen More II: Chroniclesissa toteutus toimii, mekaniikat toimivat ja tällä kertaa myös teema toimii – ei tästä voi olla pitämättä. Lähes samat sanat pätevät Glen More II: Chroniclesiin kuin Crusadersiin. En ollut ikinä pelannut alkuperäistä peliä ja sattumalta päätin ostaa kakkososan hyllyyni, kun sen sai suhteellisen halvalla. Yhden pelin jälkeen totesin, että olipahan jälleen kerran hyvä ostos, sillä tätä pelaa oikein mielellään.
Tässä ja Crusadersissa voi olla ripaus ”Cult of the new”-hypeä mukana, saa nähdä kuinka kauaksi ne tulevat tipahtamaan ensi vuoden listalla.
29 Nopanasettelupelejä on tullut ja mennyt vuosien saatossa (Grand Austria Hotel, Voyages of Marco Polo, Castles of Burgundy), mutta yksikään niistä ei yllä Pulsar 2849:n tasolle. Noppien valintaan liittyvä mekanismi on yksi parhaimpia, mitä olen tämänkaltaisissa peleissä nähnyt. Missä muussa pelissä lasketaan noppien arvojen mediaania osana noppien valintaa? Tätä pistesalaattia voisi helposti luulla Stefan Feldin peliksi, sillä voittopisteitä ropisee jatkuvalla syötöllä joka tuutista.
28 Miksi Ethnos näyttää niin rumalta? Jos Ethnoksesta julkaistaisiin uusi painos uudella kuvituksella ja komponenteilla, peli olisi varma menestys, niin rautainen peli on kyseessä. Peli on vähän kuin Menolippu fantasiateemalla, mutta kartalle ei rakenneta reittejä vaan pyritään valtaamaan eri alueita. Vaihtelevat pelattavat rodut tekevät jokaisesta pelikerrasta taatusti erilaisen.
27 En olisi ikinä uskonut, että Stefan Feldin tuotannosta olisi löytynyt Trajania tai The Castles of Burgundia parempi peli. No, sellainen löytyi, kun Strasbourg pöydättiin kesällä. Onpahan huikean hyvä huutokauppapeli. Ei tästä voi olla pitämättä.
26 Onnenkoetuspelit (Diamant, Can’t Stop) ovat kiehtovia. Yleensä häviän tämänkaltaisissa peleissä riskeeramalla liikaa, eikä siinä mitään, mutta monesti tällaiset pelit ovat lopulta liian lyhyitä ja liian kevyitä omaan makuuni. The Quacks of Quedlinburg eli Räävelin rohtotohtorit on poikkeus sääntöön, sillä peli yhdistelee onnenkoetusta pussinrakennukseen ja lisää siihen vielä kivan teeman. Lopputuloksena on ihan oikea peli, jota pelaa oikein mielellään.
25 Sanon sen suoraan: Gentesin ei kuuluisi olla näin korkealla tällä listalla. Stefan Risthausin suunnittelema Gentes on sen verran nurinkurinen ja erilainen sivilisaatiopeli, että jostain syystä se jää pyörimään päähän jokaisen pelikerran jälkeen. Jos en omistaisi TMG:n Deluxified-versiota pelistä, olisi listasijoitus varmasti alempana.
24 Reiner Knizian Tigris & Euphrates (tai Euphrat & Tigris, riippuen painoksesta, itse omistan Hans im Glückin saksankielisen esikoispainoksen vuodelta 1997) on todella mielenkiintoinen ja erilainen aluehallintapeli. Pelin voittaa pelaaja, joka on kerännyt eniten heikointa väriään, samaan tyyliin kuin Knizian Genialissa. Pelin temaattisuudesta voi olla montaa mieltä mutta mielestäni tämä on yksi temaattisimpia europelejä, kuvastaen hyvin valtakuntien nousua ja tuhoa.
Peli on kiistaton klassikko yli kahdenkymmenen vuoden takaa, jota jokaisen lautapelaajan kuuluisi pelata edes kerran elämässään.
23 ”Mitä jos pelattais tätä?”, tokaisin eräänä peli-iltana kotona, Acquiren laatikko kädessäni. Muut pelaajat pyörittelivät silmiään ja mutisivat jotain, kunnes lopulta suostuivat pelaamaan Acquirea. Ymmärrän täysin reaktion – omistamani Avalon Hillin painos on se halpa, pahvinen, paperirahoilla varustettu versio pelistä (pelasimme sentään pokerichipeillä).
Mutta kun pelin sai pöydälle ja peli lähti käyntiin, muuttuivat asenteet hiljalleen, kun pelinkulku alkoi hahmottua: ”Aaaa.. Okei, se toimii noin”, ”Eli pelaamalla laatan G6 saan yhdistettyä nämä kaksi hotelliketjua? Ja koska olen enemmistöosakas pienemmässä ketjussa, saan eniten bonuksia!?”
Acquire on ajaton klassikko, jota jokaisen kuuluisi pelata edes kerran.
22 Azul on ehtinyt poikia jo useamman jatko-osan vuosien saatossa. Siinä missä Summer Pavilion oli ihan ok ja Sintra täysi tunkki, voi vain todeta että ei ole alkuperäisen voittanutta. Azul on yksinkertaisen nerokas peli.
Tilastotietoa: Azul on kokoelmani eniten pelattu peli 56 pelikerrallaan.
21 Knizian noin 600 pelin joukosta löytyy helmiä tämän tästä ja The Quest for El Dorado on yksi niistä. Peli on todella nopeatempoinen kilpajuoksu, jossa pelaajat pyrkivät löytämään tiensä El Doradon kultaiseen kaupunkiin.
Kortteja voi käyttää joko laudalla liikkumiseen tai uuden kortin ostoon, mutta samaa korttia ei kerralla näihin molempiin. Myöskään kaikkia kortteja ei ole pakko käyttää, vaan osan voi säästää seuraavaa kierrosta varten, eli peli poikkeaa joiltain osin muista pakanrakennuspeleistä.
Pelistä on tullut lyhyen ajan sisään yksi suosituimpia fillereitä peliporukassamme.
Sijat 20–11
20 Nyt rohkea mielipide: Vladimír Suchýn Underwater Cities on se peli, joka Terraforming Mars haluaisi olla. Peli yhdistelee nerokkaasti työläistenasettelua, resurssien hallintaa ja koneistonrakennusta.
Molempia pelejä yhdistää se, että lisäosat parantavat peliä – Underwater Cities: New Discoveries tekee Underwater Citiesille saman mitä Prelude teki Terraforming Marsille, nopeuttaen pelin alkua ja lyhentämällä peliä yhden kierroksen verran.
Suosittelen lämpimästi, jos Terraforming Marsin kaltaiset koneistonrakennuspelit kiinnostavat.
19 Alexander Pfister on tehnyt lukuisia hyviä pelejä ja vaikka Maracaibo jää Great Western Trailin varjoon, se on silti oikein hyvä korttivetoinen koneistonrakennuspeli. Teema voisi olla jotain ihan muuta ja vaikka kampanjaa on ollut kiva pelata, tarina on suorastaan heikkolaatuinen. Myös jotkut suunnitteluratkaisut jättävät parantamisen varaa.
Silti sija 19. on ansaittu, sillä Maracaibo on todella hyvä peli.
18 Ostin Yokohaman heti ensimmäisen pelikerran jälkeen ja lopulta päädyin päivittämään oman versioni Deluxified-painokseen, kun Mikko oli myymässä omaansa pois. Hetkeäkään en ole katunut, sillä TMG:n deluxepainokset ovat todella korkealaatuisia.
Kiitos modulaarisen laudan ja erittäin satunnaisen setupin, jokainen pelikerta on takuulla erilainen ja mikä hienointa, pelin lopun voi laukaista monella eri tapaa, mikä on myös aina plussaa.
Yokohama on yksinkertaisesti yksi parhaimpia europelejä ikinä, suosittelen lämpimästi!
17 Siinä missä Yokohama on yksi parhaimpia europelejä, Trains on yksi parhaista pakanrakennuspeleistä ikinä. Silti listalla on jäljellä useampi vielä sitäkin parempi pakanrakennuspeli. Peruspelin lisäksi omistan myös Coastal Tides ja Rising Sun -lisäosat (vaikka teknisesti ottaen Rising Sun on oma pelinsä).
Yli tuhannen kortin sleevaaminen oli vähintäänkin traumaattinen kokemus.
16 Tämä olkoon listan yksi poikkeus. Olen toki pelannut livenä 18xx-junapelejä (muun muassa 1846, 1862, 1825), mutta yksikään niistä ei ole tehnyt samanlaista vaikutusta kuin 18xx.games-sivuston pelit 18Chesapeake, 1882 ja 1889. Vaikka en ole yhtäkään näistä kolmesta pelannut livenä, halusin sisällytyttää ne tähän listaan omana lukunaan, sillä jos omistaisin pelit livenä, olisivat ne varmasti yksittäisinä lukuina tällä listalla.
Kokoelmastani löytyy myös 1830 ja 1844/54 ja Kickstarterista on tulossa 1822 sekä 1861/67, joten ehkä ensi vuoden puolella osa edellä mainituista peleistä löytää paikkansa tältä listalta, jahka olen saanut niitä pelattua.
15 Capstone Games on ollut viimevuosina liekeissä (Maracaibo, Crystal Palace, Cooper Island, Iron Rail -sarja). Vaikka Iron Rail -sarjan toinen peli Ride the Rails ei ollut kummoinen, Irish Gauge puolestaan on aivan loistava. Peli on todella lyhyt ja tiukka junailu- ja osakepeli, joka on täynnä mielenkiintoisia valintoja alusta loppuun.
Vaikka pelissä on alkanut näkyä hieman toistuvia elementteja, on se silti oikein viihdyttävä.
14 Slovenialainen tarokk, unkarilainen tarokk, ranskalainen tarot, tanskalainen grosstarock… Tämä olkoon toinen useamman pelin sisältävä poikkeus listalla. Ensimmäiset pelikerrat slovenialaista pelatessa olin ihan hukassa, miten tätä kuuluu pelata, mutta samalla jokaisesta pelikerrasta oppi aina jotain uutta. Kiitos Board Game Arenan, valat.si-sivuston ja Discordin Traditional Card Games -yhteisön, vuoden aikana on tullut pelattua netin kautta useita erilaisia kortti- ja tarotpelejä lähes päivittäin.
13 Jokaisella meistä on se yksi tietty peli, jota emme omista tai jota emme ole päässyt pelaamaan, eikö vain? Englanniksi tällaisistä peleistä käytetään termiä ”Grail game”, peli joka on harvinainen tai hankalasti löydettävissä syystä tai toisesta. Ginkgopolis oli sellainen peli itselleni, mutta vain lyhyen aikaa, sillä vain muutama viikko ensimmäisen pelikerran jälkeen sain pelin käsiini. Peli on yksi harvoista, joihin puolisoni totesi ”Jos löydät sen pelin jostain, osta!”. Enpä ole tuota lausetta sen koommin kuullut.
Xavier Georgesin (Troyes, Black Angel) suunnittelema Ginkgopolis on mielenkiintoinen yhdistelmä aluehallintaa ja koneistonrakennusta. Pelissä on vain kolme eri toimintoa, joilla joko laajennetaan, hyödynnetään tai rakennetaan ekologisesti kestävää kaupunkia 200 vuoden päässä tulevaisuudessa, kun resurssit ja elintila ovat loppumassa maapallolta.
Pelistä on onneksi tulossa uusintapainos lähitulevaisuudessa (!!) ja pääsee peliä kokeilemaan Board Game Arenassakin jonkun ajan päästä (peli on kirjoitushetkellä vielä alfa-vaiheessa).
12 Kaikkien aikojen junapeliklassikko Age of Steam on yksinkertaisesti sanottuna anteeksiantamaton. Virheistä joutuu maksamaan ja saattaa jokunen pelaajakin tippua pelistä kesken kaiken konkurssin takia, mutta se kuuluu pelin henkeen ja peli onkin parhaimmillaan silloin kun pelaajia on paljon ja kartta on ahdas.
Vaikka Eagle-Gryphon Gamesin Deluxe KS -painos oli täynnä virheitä ja muita ongelmia, itse peli on täyttä kultaa.
11 Undaunted: Normandy yllätti. Sotapelit eivät ole juuri ikinä kiinnostaneet (joo tiedän, tämä ei ole sotapeliä nähnytkään, mutta ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan), mutta Undauntedin pelimekaniikat kiinnostivat sitäkin enemmän. Ensimmäisen pelikerran jälkeen ostin heti sarjan seuraavan pelin, Undaunted: North African, hyllyyn talteen tulevia pelikertoja varten.
COVID-tilanne hieman jäädytti maaliskuussa kaverin kanssa aloitetun kampanjan kulun, mutta se ei silti himmennä pelin korkeaa listasijoitusta. Peli on parhaimmillaan todella, todella jännittävä ja kampanjaa on ollut ilo pelata läpi, vaikka ei hirveän pitkälle vielä päästykään.
Sijat 10–1
10 Texas Showdown on toinen yllättäjä. Peliporukkamme pitää tikkipeleistä ja Texas Showdownista on tullut ”se” filleri, jota pelataan joskus jopa useita kertoja kuukaudessa. Toin pelin jopa työporukamme illanviettoihin, jossa siitä tuli myös hitti. Peli on helppo opettaa ja parhaimmillaan viidellä tai kuudella pelaajalla.
9 Lisää pakanrakennuspelejä? Kyllä kiitos! D&D-teemaisessa Tyrants of the Underdarkissa tulee lisäosan kanssa kuusi isompaa, 80 kortin pakkaa, joista valitaan joka peliin kaksi, jotka sitten muodostavat pelissä käytettävän pakan. Vaikka teema onkin suhteellisen löyhä, peli toimii todella hyvin yhdistelemällä kartalla tapahtuvaa aluehallintaa ja muita perinteisempiä pakanrakennuspelien jippoja.
8 Jaa vielä yksi pakanrakennuspeli? Jaa mitä, tämän jälkeen on vielä yksi jäljellä? Oletko menettänyt järkesi?
No, siitähän Arkham Horror: The Card Gamessa on kyse. Jos ei järki lähde, niin ainakin rahat – jos haluat kaiken sisällön, mitä peliin on julkaistu, puhutaan yli tuhannen euron investoinnista. Se jos mikä on hullua.
Arkham Horror: TCG on silti loistava peli, jossa pelissä tehtävillä päätöksillä on kauaskantoiset seuraamukset tarinaan liittyen. Toisin kuin muissa pelaamissani Cthulhu-peleissä, tässä oma pelihahmo tuntuu omalta ja tästä syystä jokainen pelikerta ahdistaa hyvällä tavalla.
7 Ostin Great Western Trailin Berliinistä vuoden 2016 joulukuussa tietämättä yhtään mitään pelistä … olin silloin suhteellisen noviisi mitä lautapelaamiseen tuli enkä seurannut alan uutisia tai uusia julkaisuja. Kysyin peliporukaltamme olisiko Saksasta saatavilla jotain peliä, mitä ei ole vielä saapunut Suomeen ja muistaakseni Mikko mainitsi GWT:n.
Siitä se sitten lähti ja peli oli parin vuoden ajan kaikkien aikojen suosikkipelini. Sittemmin se on tippunut useita sijoja, mutta se ei ole häpeä, sillä top 10:n sijoitukset elävät jatkuvasti ja kilpailu on kovaa.
Kiistatta paras Alexander Pfisterin peli.
6 Vuonna 2013 julkaistu Mac Gerdtsin suunnittelema Concordia on moderni klassikko. Kirjoitushetkellä omistan (tai ainakin luulen omistavani, en ole tarkistanut) kaiken peliin tehdyn sisällön (kaikki kartat ja lisäosat). Kyllä, Venus– ja Salsa-lisäosat. Kyllä, sen puuttuneen kartan (Balearica/Cyprus-karttapaketin), joka piti ostaa erikseen, koska ostin Venus-lisäosan enkä Venus-peruspeliä.
Miksipä en ostaisi, sillä Concordiaan ei tunnu kyllästyvän, ei sitten millään.
5 Kiistatta raskain peli tällä listalla, Arkwright on raskas talouspeli, joka sijoittuu 1800-luvun Britanniaan. Pelissä pystytetään tehtaita, palkataan työläisiä, parannetaan kalustoa ja ennen kaikkea manipuloidaan markkinoita. Odotan innolla, että saisin peluutettua tätä loistavaa peliä peliporukassamme tiettyjen pelaajien kanssa.
4 Yksi vuoden kovimmista yllättäjistä. Clank! Legacy: Acquisitions Incorporated oli kerrassaan loistava. Peli oli poikkeuksellisen tasapainoinen alusta loppuun. Yleensä legacy- ja kampanjapelit sisältävät niitä heikkojakin hetkiä, mutta Acquisitions Incorporated jaksoi kiinnostaa jaksosta toiseen.
Spoilaamatta mitään voin vain sanoa että tavalliseen Clank!-peruspeliin ei ole enää paluuta, kun olet tätä pelannut. Huikean hyvä peli loistavalla huumorilla ja hienolla tarinalla.
3 Medici on osa Reiner Knizian kuuluisaa ”huutokauppatrilogiaa” Ran ja Modern Artin ohella. Rata en ole vielä päässyt pelaamaan eikä Modern Art ole mielestäni edes järin hyvä peli, mutta Medici… Siinä on vain sitä jotain.
Mikään muu Knizian peli ei ole aiheuttanut peliporukassamme niin ikimuistoisia hetkiä kuin Medici. Voi toki olla, että (tämäkin) peli elää ja kuolee riippuen siitä, millaisia pelaajia porukassa on, mutta meillä tämä vain yksinkertaisesti toimii kerta toisensa jälkeen.
2 Tätä peliä on ikävä. 1800-luvulle sijoittuva Pax Pamir 2nd ed. kertoo suuresta pelistä Britannian ja Venäjän välillä Afganistanissa. Peli on herkullinen yhdistelmä aluehallintaa, koneistonrakennusta ja kutkuttavia käänteitä. On vakoojia, salamurhia, politikointia, sotaa… Peli on kiero ja kaaottinen etenkin ensimmäistä kertaa pelaavan näkökulmasta, mutta peli vain paranee jokaisen pelikerran jälkeen.
Peli toimii yllättävän hyvin kolmellakin, mutta peli on parhaimmillaan neljän pelaajan voimin, tai jopa viiden osaavan pelaajan kanssa.
Peli oli hetken aikaa ykkösenäkin listoilla, kunnes sen tiputti nykyinen suosikkini. Voi olla, että jos pelaisin Pax Pamiria useammin, saattaisi se kivuta jälleen ykköseksi. Peli on yksi harvoista peleistä tällä listalla, joka jakaa mielipiteet tiukasti kahteen leiriin – joko rakastut peliin fanaattisesti tai et pidä siitä ollenkaan.
1 Kiistaton numero yksi: Brass: Birmingham. 25 pelikerran jälkeen luulisi että peliin olisi jo kyllästynyt, mutta pelaisin tätä vaikka joka viikko. Ihan oikeasti, peli on niin timanttinen. Vaikka enemmistö peliporukastamme omistaa pelin, joillain se on edelleen muoveissa, sillä pelaamme lähes poikkeuksetta omistamaani kopiota, johon olen hankkinut ja maalannut muoviset junat alkuperäisten pahvisten junien tilalle, unohtamatta tietenkään metallisia kuutioita ja maalattuja oluttynnyreitä.
Peliporukamme Hannua lainaten: ”Brass: Birmingham tarjoaa elämyksen, josta raskaampien talouspelien ystävän pelikokemus ei juurikaan hienommaksi enää voi muuttua. Hattua päästä – tässä on ehkä kaikkien aikojen paras peli!”
