10 Subdivision (2014) on Bézier Gamesin julkaisema Lucas Hedgrenin peli, jonka teema hävisi liki saman tien sen puzzlemaisuuden alle. Eri kaupunginosien tasapainon ja reittien tekeminen on toimivaa, mutta jotenkin hengetöntä. En saanut tästä läheskään sitä fiilistä, mitä teema olisi parhaimmillaan voinut tarjota. Vähän niin kuin missä sen (henkinen) edeltäjä onnistui mitä mainioimmin.
Kannattaa tosin huomata, että mielipidettäni pelistä saattaa heikentää se, että odotin siltä (myöhemmin vastaan tulevan pelin takia) liikoja. Täten Subdivision ei tätä korkeammalle tällä listalla tule pääsemään.
9 The Estates (2018, Die Neue Heimat 2007) on melkeinpä ilkeä. Se on abstrakti, siinä käydään huutokauppaa ja pääosin puiset komponentit tuntuvat mukavilta. Nämä asiat muistan Neue Heimatista. Myönnettäköön, että tässä pelissä kehitetään oikeastaan vain yhtä tai kahta korttelia, joten pelin pääsy listalle oli hilkulla. Mutta ei anneta sen häiritä menoa.
Mielestäni peli kuitenkin kuuluu tälle listalle tiukan talouspelin, erilaisuuden ja minua viehättävän minimalistisen (ja puisen) ulkoasun takia. Lisäksi pelissä on vuorovaikutusta, jota monessa kaupunkipelissä ei tunnu löytyvän lainkaan. Tätä peliä ei voi siis mitenkään syyttää siitä, että se olisi vain ”moninpelipasianssia”.
Joku aika sitten pelistä tehtiin uusi The Estates -versio, jossa on vielä hienommat komponentit ja hieman viritetyt säännöt. Tätä uutta versiota pitäisi päästä kyllä pelaamaan, sillä edellisestä Neue Heimatin pelaamisesta on turhan monta vuotta!
8 Myös edellisestä Flip Cityn (2014) pelikerrasta on hetki aikaa. Pelistä on jäänyt pääosin mieleen sen omalaatuinen jippo käyttää kaksipuoleisia kortteja, joissa kortin taloa voi kehittää kääntämällä kortti toisin päin. Korttien käätämisen varjopuolena on ainakin korttien sekoittamisen hankaluus. Miten päinkään se pakka alunperin olikaan?
Flip City on nopea ja yksinkertainen, mutta silti persoonallinen pakanrakennuspeli, jota voi pelata myös yksin peliä vastaan.
7 Bloom Town (2019) on Asger Harding Granerudin sekä Daniel Skjold Pedersenin perustaman Sidekick Gamesin ensimmäinen julkaisu.
Bloom Town onkin sitten hyvin yksinkertainen tapaus. Kauppoja, puistoja, asuinalueita, toimistotorneja sekä metroasemia asetellaan ruutukaavalle, joka taas määrää mistä pinosta saa nostaa seuraavan käteen tulevan laatan. Sitten yritetään saada näillä pisteitä ja toivotaan, että lisäpisteytykset tehdään itselle soveltuville kokonaisuuksille.
Bloom Town on hyvin tiivis ja perhepelikelpoinen laattojenasettelu, jonka heikoin puoli on epäselvä laattojen graafinen toteutus. Ei ole hyvä että kauppalaattojen kanssa pitää liki jokaisen kohdalla arpoa, mitkä kaksi väriä siinä onkaan esitetty.
Peli ei pääse myöskään tätä korkeammalle listalla, koska lopulta pelin teema ei juurikaan anna fiilistä, että siinä kehitettäisiin omaa kaupunkia tai kaupunginosaa.
6 Welcome to… (2018) sijoittuu 50-luvun Amerikkaan ja siinä kaavoitetaan omakotitaloalueita. Peli on erittäin sujuva ja toimiva ”nosta kortti ja täytä kuponkia” -genren edustaja. Pidän pelin graafisesta ilmeestä ja siitä että se antaa melko kivasti peliä lyhyessä peliajassa.
Peli kuitenkin kärsii siitä, että se on eräänlainen väliinputoaja. Welcome to… kun ei ole ihan helpoin peli aloittelijoille, mutta toisaalta ei sitten myöskään mielestäni anna tarpeeksi sisältöä tukevampaa peliä kaipaaville. Welcome to…:hun kannattaa siis kyllä tutustua (etenkin kun sitä saa nyt myös suomeksi), mutta liikaa siltä ei kannata odotta
”Hetkinen! Seis! Miksi listan laatija hyväksyi Welcome to…:n mukaan kaupunkikehityspeliksi? Eihän siinä kehitetä kaupunkia ja on vielä 1950-luvulta! Nyt jotain rotia!”
Okei, hyvä on, myönnän että tämä kyllä on vahvasti rajatapaus. Mutta ajattelin että tässä on sitä pellolle kaavoitetun omakotitaloalueparatiisin meininkiä, jota keskuskaupunkien ympärillä tunnutaan edelleen harrastettavan. Tiedättekö, vähän silleen niinkuin vastapainona ainaisille pilvenpiirtäjille, kaupunkien keskustojen kehittämisille ja sen sellaiselle betoninharmaalle urbaanille painajaiselle. Tasapainoksi ja vaihtelua antamaan.
En siis missään tapauksessa ottanut Welcome to…:ta mukaan listalle vain sen takia, että minulta olisi loppuneet siedettävät kaupunkikehityspelit kesken. Pois se minusta. Jatketaan.
5 Quadropolis (2016) on Days of Wonderin julkaisema kaupunkipeli, joka on sliipatun sujuva niin ulkoasunsa kuin pelin sisällönkin osalta.
Läpinäkyvät muovikuutiot sekä meeplet ja hieno graafinen toteutus laatoissa huokuu laatua. Pelinä Quadropolis on aika suoraviivainen tapaus, jonka kokonaisuus ei sitten lopulta kantanut viidettä sijaa korkeammalle.
Kuten Welcome to…:n kohdalla, tätä peliä pelatessa ei tule fiilistä että ”tässä minä olen kehittämässä ja suunnittelemassa kaupunkia”, vaan peli jää optimointipuzzleksi. Quadropolista pelaa ihan mielellään, mutta se nyt ei vain onnistu nostamaan teemaa esille aivan niin hyvin mitä itse haluaisin.
4 Heti alkuun on sanottava, etten ole koskaan pelannut Cities Skylinesin (2019) alkuperäistä digitaalista versiota, enkä oikeastaan ole ollut edes Sim Cityn suurimpia ystäviä. Aikoinaan C64-versiota toki pelasin hieman ja olen saattanut hetken kokeilla Sim City 2000:tta.
Tämä Kosmoksen 1–4 pelaajan peli on vaikea puzzle, jossa tasapainoillaan rahan, veden, sähkön, jätehuollon, työllisyyden, rikollisuuden, saasteen ja liikenteen ristivedossa. Pelin parasta antia on tunne, että tässä todella yritetään tehdä hyvää ja toimivaa kaupunkia. Palikoiden asettelu kartalle on yllättävän vapaasti toteutettua, mutta silti ihan mielenkiintoinen osa puzzlea.
Tekisi mieli nostaa peli tätäkin korkeammalle, mutta en halua sitä vielä tehdä. Yksinpelinä parhaimmillaan oleva Cities Skylines vaatii enemmän pelaamista, että voisin nostaa sen kolmen kärkeen.
3 The City (2011) on kuin Race for the Galaxy täysin minimiinsä riisuttuna. Nopea ja tiivis The City on ollut melkoinen harvinaisuus, sillä käytännössä sitä ei ollut saatavilla muuten kuin saksankielisenä versiona. Äskettäin The City sai ensimmäisen kunnollisen englanninkielisen painoksen Kickstarter-projektinsa kautta ja The Cityn tätä versiota on näkynyt myös kauppojen hyllyillä.
Pelissä kortit ovat siis rahaa ja asioita, joita rahalla rakennetaan. Korteissa on symboleita (autot, ostoskärryt jne.) sekä suoraa raha- että voittopistetuloa. Pelatut kortit valitaan yhtä aikaa kädestä ja sitten maksetaan pelatun kortin hinta, lasketaan raha- ja pistetulot. Jos joku pelaaja pääsi pisteissä yli 50, peli loppuu siihen. Ai, oliko se näin nopea ja simppeli? Kyllä vain.
The City on mitä mainioin supernopea ja hypernäppärä moottorinrakennuspeli.
2 Machi Koro (2012) on minulle hieman sellainen ”guilty pleasure” -tyyppinen juttu. En tiedä miksi tämä vahvasti Catanista vaikutteita ottanut peli vain antaa minulle positiivisia fiiliksiä, vaikka peliseura ympärilläni sitä tuntuu jonkin verran vieroksuvan. Machi Korossa siis pyritään rakentamaan kilpaa tietyt rakennukset. Tämä vaatii rahatulon kehittämistä rakentamalla pienempiä rakennuksia, peltoja, kauppoja ja sen sellaista kaupungista löytyvää juttua.
Peli pyörii Catanista tutun ”heitetään noppaa ja tulosta vastaavat jutut aktivoituvat”-mallia. Machi Korossa on kuitenkin tätä puolta kehitetty eteenpäin, se on nopeampi ja siinä on vuorovaikutus toisten pelaajien kanssa suoraviivaistettu vain rahan pöllimiseen tietyillä korteilla.
Sivuhuomautuksena on todettava, etten ole päässyt pelaamaan Space Basea, jonka pitäisi olla Machi Koro, mutta avaruudessa ja parempana. Sitä pitää päästä pelaamaan, kun kerran tästäkin (jostain syystä) näin paljon pidän!
Niin ja meinasi unohtua vielä, että peliin kannattaa hankkia sen Harbor -lisäri, tai suoraan Deluxe-versiona, jossa kyseinen lisäri on jo leivottu paketin sisään. Ja vielä lopuksi heitän tähän toiveen, että tahtoisin kovin tutustua pelin Legacy-versioon!
1 Suburbian (2012) ykköspaikka ei tainnut tulla yllätyksenä. Suburbia on ollut jo vuosia yksi lempipeleistäni. Taisin myös hieman vihjailla tästä lopputuloksesta listan aloittaneen Subdivisionin kohdalla. Ted Alspach onnistuu (etenkin ensimmäisen lisärin kanssa) tekemään Suburbiasta juuri sopivan mittaisen ja pähkäilyä vaativan kokonaisuuden.
Täysin överiksi mennyt Kickstarter -versio jäi minulta hankkimatta, vaikka tätä kyllä todella pitkään pohdinkin. En kaivannut uuden painoksen mukanaan tuomaa bling-blingiä, vaan olen täysin tyytyväinen peliin tässä muodossaan. Joskin on totta, että tiettyjen ominaisuuksien (ravintolat, lentokentät jne.) merkitseminen helpommin nähtäviksi kaikkien pelialueilla on hyvä idea, mutta sen voi toteuttaa kyllä ilman jättimäisen Collector’s Editionin hankkimista. Mutta onhan se kieltämättä todella, todella, houkuttelevan ja hienon näköinen versio.
Suburbiassa siis käytetään jo muistakin yllä mainituista peleistä tuttua ”asetellaan asuinalueita, teollisuutta ja kaupallisia alueita niin että maine, asuinmukavuus ja rahatulot pysyvät tasapainossa” -systeemiä.
Suburbia toimii sujuvasti ja jokaisen pelin lopputuloksena on oma asuinalue, jonka kehityksestä on syntynyt oma tarinansa. Samasta syystä nautin myös Alspachin toisen tuotoksen, Castles of Mad King Ludwigin, kahjojen linnojen rakentamisesta.
Ihan aina omista rakennelmista ei tule unelmalähiötä (ainakaan pelin pisteiden näkökulmasta), mutta ainakin pelin aikana siitä syntyy hauska tarina ja matka lopputulokseen oli sekä mielenkiintoinen että mielekäs.
Pois jääneet pelit
Muutamia varteenotettavia vaihtoehtoja jäi tämän listan ulkopuolelle ihan siitä syystä, etten ole niitä koskaan pelannut (mutta jotka pitäisi kyllä pelipöydälle eteen saada). Näistä pois jäävistä peleistä merkittävimmät ovat isot ja näyttävät Big City sekä Expancity, minipeli Sprawlopolis, wanha klassikko(?) Manhattan ja GMT:n betoninharmaa Urban Sprawl.
Vähän liian väärässä aikakaudessa liikkuvien tai turhan fantastisten pelien puolelta ulos jäivät ainakin Feldin Bruges, aivot nyrjäyttävä Tramways sekä tulevaisuusvisioinnit Neom, Underwater Cities ja Ginkgopolis. Näistä viimeinen jää pois ihan vain jo siksi, että en kykene yhden pelikerran jälkeen sanomaan siitä mitään järkevää. Ginkgopolis on omituinen otus.
Mitkä ovat sinun suosikkisi kaupunginrakennuspeleistä?
3 vastausta aiheeseen “Top-10: Kaupunkikehityspelit”
Lämmin suositus kokeilla Sprawlopolista. Otat vaikka matkalle mukaan niin ehtii pelaamaan. Se ei ehkä ole varsinaisesti sen viikottaisen peliryhmän pelaamiseen.
Mainitsematta jäivät vielä ainakin Capital (Warsaw: City of Ruins), Sunrise City ja Urbania. Myös Tiny Towns saattaisi osua.
Urbania oli jotenkin hajuton ja mauton. Teema ei oikein tule esiin pelissä ja lisäksi siinä oli muutamia käytettävyysongelmia värien kanssa.
Suburbia on ehdottomasti paras kaupunginrakentelupeli jota minäkin olen pelannut ja laatat ovat myös temaattisia. Peli on kuitenkin poistoharkinnassa yli 200 appilla pelatun soolopelin jälkeen; loppupeleissä koko peli on aika kuivaa minmaxausta kaikesta temaattisuudestaan huolimatta.