Minulla on Diplomacy-menneisyys. Löysin pelin joskus lukiossa ollessani, en enää muista miten ja miksi, mutta päädyin muutamaksi vuodeksi syvälle Diplomacy-harrastukseen. Pelasin pääasiassa netissä ja toimin pelinjohtajana. Pakko on myöntää, että pelinjohtajana toimimisen arvovalta oli hienoa – kun oli itse vielä teini-ikäinen ja keski-ikäiset jenkkipelaajat suhtautuivat arvostuksella ja kunnioituksella, kun näki vaivaa ja järjesti pelejä.
Diplomacyn kautta päädyin myös osaksi suomalaista organisoitua lautapeliharrastusta. Vuosituhannen vaihteessa ei ollut vielä Suomen lautapeliseuraa, mutta päädyin varhaisessa vaiheessa osaksi Suomen Diplomacy Seuraa ja olin muun muassa tekemässä Stab!-lehteä, järjestämässä FinDipCon-turnauksia ja pyörittämässä seuran toimintaa. Tulipahan reissattua Turussa kokoustamassa.
Sitten Diplomacy-harrastukseni hiipui – tuli muita juttuja, muut lautapelit veivät voiton ja peli jäi. Pieni kutina jäi kuitenkin kytemään ja nyt tammikuussa 2019 otin ja organisoin pelin. 2000-luvun alun Judge-maailma oli kuihtunut pois, mutta pelialustaksi löytyi oivallinen Backstabbr. Omasta peliporukasta löytyi muutama innokas osallistuja ja peliporukan ulkopuolelta sitten muutama lisää täydentämään porukan seitsemään.
Peli pelattiin netissä, koska ensinnäkin minusta se on paras tapa pelata Diplomacya ja toiseksi siksi, että sopivaa aikaa pöydän ääressä pelattavalle pelille olisi ollut mahdotonta löytää. Diplomacy vaatii tuntikausia aikaa ja jos sellainen lokero joskus löytyisikin, käyttäisin sen mieluummin muiden pelien parissa. Nettipelille sen sijaan on helpompi löytää aikaa. Aloitimme 14.1.2019 ja peli saatiin päätökseen kahdeksan pelivuoden jälkeen 18.2.2019.
Kuinka voitin Italialla
Sain arvonnassa maakseni Italian. Italian rooli on perinteisesti vähän vaikea: maa on naapurinsa Itävallan ohella selvästi vaikeimmasta päästä pelata. Italian ensisijaisiin huolenaiheisiin kuuluu ehdottomasti mahdollinen Turkin ja Venäjän liittouma: jos Turkki ja Venäjä päättävät tulla päälle yhdessä, Italia on nopeasti lakaistu pois kartalta.
Länsipuoli sen sijaan on melko helppo juttu: Ranskan kanssa on helppo sopia rauha, joka pitää. Ranskalla on tavallisesti aivan tarpeeksi tekemistä Englannin ja Saksan kanssa kolmiodraamaillessa.
Lähtökohtanani oli lisäksi olla rehellinen ja välttää valehtelemista. Antero Kuusen ohjastama Turkki vaikutti uhkaavimmalta viholliselta ihan jo siksi, että tiedän Anteron päteväksi pelaajaksi pelissä kuin pelissä ja Juggernautin eli Turkin ja Venäjän liittouman pelko johti siihen, että lähdin rakentamaan Itävallan kanssa Lepantona tunnettua avausta, jossa kehitellään laivastohyökkäys Turkkiin.
Samalla yritin puhua kaikkien kanssa ja lietsoa kaaosta ja sekaannusta eri puolilla Eurooppaa.
Syksyn jälkeen tilanne näytti ihan hyvältä. Ranska otti odotetusti Iberian, Englanti pääsi Norjaan, Saksa sai yllättäen Belgian tavallisen Hollannin ja Tanskan päälle, Itävalta sai Serbian ja Kreikan. Turkki nappasi vain yhden lisäkeskuksen, samoin Venäjä, mikä helpotti akuuttia ahdistusta. Turkki rakensi kuitenkin laivaston Smyrnaan torjumaan merellistä hyökkäystä.
Keväällä 1902 asemoin laivastoni merille hyökkäysasemiin. Pelasin tässä vaiheessa kahta peliä: puhuin yhä Itävallalle hyökkäyksestä Turkkiin, mutta samalla keskustelin Turkin kanssa hyökkäyksestä Itävaltaan. Kreikka houkutteli. Itävalta alkoi nimittäin näyttää vahvalta, etenkin kun se syksyllä valloitti Bulgarian ja pääsi Moskovaankin. Tässä kohtaa Venäjän peli alkoi olla selvä ja näin, että pidemmällä aikavälillä juuri nyt vähän heikompi Turkki voisi olla parempi liittolainen kuin vahva Itävalta.
Valitettavasti kuviot eivät menneet aivan putkeen.
Turkki ei pitänytkään lupaustaan. Diplomaattipostissa oli kitkerä sävy:
No niin, sen sijaan, että meillä olisi minun armeijani Kreikassa ja kaksi armeijaa Triesten naapurissa, tilanne onkin melko dramaattisesti kehnompi Itävallan hillitsemisen suhteen. Varsin valitettava käänne.
Turkin vastaus kuitenkin rauhoitti tilannetta ja päätin, että Turkille on annettava vielä uusi tilaisuus:
Pahoittelut tuosta. Edellisen vuoron keskustelujen perusteella minun tilanteeni oli se, että jompi kumpi teistä valehtelee minulle ja yrittää sen varjolla hyökätä minun kimppuuni. Ja Itävalta onnistui valehtelemaan uskottavammin kuin sinä puhuit totta – tuo liikkuminen Bulgariaan oli jotain, mitä ei tosiakaan olisi pitänyt olla tapahtumassa.
Tätähän tämä diplomatia. Keväällä 1903 tehtiin sitten onnistunut maihinnousu Tunisiasta Kreikkaan. Armeijani Tirolista potkittiin pois Saksan ja Itävallan yhteistyönä, mutta Venetsian puolustaminen olikin paikallaan. Syksyllä Itävalta hyökkäsi Triestestä Venetsiaan, arvatenkin odottaen tukea Saksan armeijalta Tirolista – mutta Saksapa tukikin Venetsian armeijan pysymistä paikoillaan.
Itse onnistuin pääsemään Turkin tuella Serbiaan, mutta valitettavasti Itävalta pääsi Joonianmerelle uhkaamaan Tunisiaa ja kun Moskovassa törmäiltiin, Itävalta sai pitää sen, vaikka joutuikin vetäytymään.
Tässä kohtaa Englannin alamäki alkoi olla selvä, Saksa nousi Euroopan kovimmaksi ja Venäjän peli oli selvä.
Keväällä sattui kommunikaatiokatkos, kun Saksan kanssa ei tullut sovittua kunnolla, tuleeko Tirolista tukea Triesten hyökkäykselle Venetsian vai Serbian suunnasta. Jäi sitten tuki välistä ja Trieste pysyi Itävallalla. Vedin laivastojani kotia kohde ja Itävalta meni odotetusti Tunisiaan. Turkki eteni Venäjän aroille ja valtasi Moskovan.
Syksyllä pyöriteltiin keskuksia. Pääsin Saksan tukemana Triesteen, mutta jouduin luopumaan Serbiasta. Menetin siis kaksi ja sain yhden, joten jouduin luopumaan yhdestä laivastosta.
Keväällä valloitin Tunisian takaisin ja häädin itävaltalaiset Serbiasta. Triesten puolustus piti, kiitos Saksan tuen – vaikka taustalla puhuinkin koko ajan kaikkia muita Saksaa vastaan.
Syksyllä Itävallan, entisen suurvallan, tarina oli finaalissa, kun ympärysvallat koordinoivat iskun. Saksa iski Böömistä Wieniin ja nappasi Varsovan ja Turkki tuli Galitsiasta minun tuellani Budapestiin. Jäljelle vain yksinäinen Trieste, jota viholliset ympäröivät joka puolelta. Lännessä Englannin peli alkoi myös olla selvä, kun Saksa marssi Edinburghiin.
Keväällä 1906 siivottiin itävaltalaiset Triestestä. Perääntymistilaa ei ollut, joten Itävallan kaksoismonarkian tarina päättyi siihen. Turkki nappasi Galitsian.
Syksyllä 1906 minun ja Saksan yhteistyö loppui. Venetsiasta mentiin Ranskan tuella Tiroliin ja Triestestä Turkin tuella Wieniin. Tämä nosti minut kahdeksaan keskukseen. Englanti tuhoutui syksyllä lopullisesti, joten Saksa sai Liverpoolin ja sai rakentaa menettämiensä yksiköiden tilalle kaksi uutta. Ranskakin pääsi rakentamaan vietyään Lontoon, mutta teki tässä kohtaa minun näkökulmastani ison virheen ja rakensi uuden laivaston Marseilleen – se oli selvä sodanjulistus minua kohtaan, kun itse olin sitä mieltä, että tässä kohtaa Saksa olisi ensisijainen kohde. Linjasin tässä kohtaa Ranskalle tulevaisuutta:
Tässä käy nyt niin, että me ei päästä Saksan muurista läpi, kun Burgundista ei tule tukea, ja Saksalla on täysi vapaus marssittaa armeijansa sun kotialueillesi, kun sun yksikkösi ovat laivoja Välimerellä. Eikä niillä laivoilla ihan hirveästi saavuteta – jos kovasti teet töitä, voit parin vuodesta päästä saada Tunisian, mutta se ei nyt suuresti auta.
Keväällä 1907 tuin Turkin Böömiin ja törmäilin Ranskan kanssa Tunisiassa. Mobilisoin laivastoni Kreikasta Joonianmerelle tueksi Ranskaa vastaan. Turkkiin saatoin tässä kohtaa luottaa täysin, koska koin meillä olevan täydellisen tasapainon: jos jompikumpi alkaa sooloilemaan, toinen voi vaihtaa puolta ja ryhtyä tukemaan Saksaa, jolloin tilanne romahtaa täysin. Yhdessä pystyisimme estämään Saksan itäistä laajentumista käytännössä varmasti.
Syksyllä 1907 Saksan rintamalla saatiin läpimurto, kun Turkki saatiin Müncheniin. Ranska ymmärsi vetäytyä laivoillaan ja menetettyään Lontoon purki vielä laivastonsa Välimereltä.
Viimeisiksi siirroiksi jäivät kevään 1908 siirrot. Ranskan tilanne alkoi näyttää epätoivoiselta. Saksa pääsi Pariisiin ja minun laivani harppasivat länteen valtaamaan Marseillea ja Espanjaa. Tässä kohtaa keskustelut Saksan kanssa saivat uusia suuntia, kun päätimme, että itärintama on niin hankala tapaus, että totesimme, että sen voisi hyvin jäädyttää ja alkaa tasapelikeskustelut.
Minulle oli kuitenkin selvää, että Ranskalla ei asiaa tasapeliin olisi, joten Saksan kanssa sovittiin Ranskan pilkkomisesta. Pilkkomista ei kuitenkaan tarvinnut toteuttaa: kun suunnitelma kävi keväällä ilmeiseksi, Ranska luovutti suosiolla ja lopputulokseksi saatiin kolmen pelaajan tasapeli Italian, Saksan ja Turkin kesken.
Hyvä kysymys on, miten tässä olisi käynyt, jos peliä oltaisiin jatkettu. Minun ja Turkin yhteiselo ei olisi voinut jatkua loputtomiin. Jos minä napsin Ranskan keskuksia lännessä, Balkan olisi varmasti alkanut näyttää houkuttelevalta Turkille. Johonkin menetyksiin alueella minun olisi pitänyt varautua. Vaikea tästä olisi ketään kuitenkaan ollut enää eliminoida. Kolmen pelaajan tasapeli olikin aivan tyydyttävä lopputulos ja varsinkin Italialla kelpo saavutus.
Millainen fiilis sitten jäi? Muistoja palasi mieleen, muun muassa niitä syitä, joiden vuoksi Diplomacyn pelaamisen aikoinaan lopetin. Neuvottelut olivat jännittäviä ja kiehtovia, mutta samalla vähän ahdistavia ja epämiellyttäviä. En ole ihan varma, haluanko pelata enempää, vaikka tämä peli mielenkiintoinen kokemus olikin.
Saksan keisarin näkökulma (Hannu Sinisalo)
Olen pitkään halunnut kokeilla Diplomacy-peliä, ja nyt siihen avautui oivallinen mahdollisuus porukassa, josta tiesin etukäteen, että kaikki osaavat pelata peliä pelinä, eikä turhiin henkilökohtaisuuksiin tarvitse mennä. Jokaiselta kanssapelaajalta odotin siis hyvää asennetta ja aitoa menestymishalua.
Arvonta tuotti minulle Saksan, ja ensin arvelin, että nyt tuli ikävä paikka pelata. Yleensä en lautapeleissä halua rakentaa konflikteja, vaan ennemminkin yhteistyötä ja rauhanomaista naapuruutta. No, lähtökohtaisesti tämä ei ole Diplomacyssa mahdollista, Saksan puikoissa erittäinkään. Katsoin joitakin Youtube-videoita Saksalla avaamisesta alle ja päätin yrittää pienellä riskilläkin aktiivista laajenemista heti. Onneksi naapurustosta löytyi yhteinen sävel etenkin Ranskan kanssa, joka pysyikin melko uskollisena liittolaisenani ihan pelin loppumetreille asti.
Alkuun neuvottelin tietysti myös muiden kanssa. Iso pöätös oli valita kaveri Englannista ja Ranskasta, ja jostain syystä – en ole ihan varma miksi – Englanti päätyi yhteiseksi viholliseksi. Itävalta aloitti hurjapäisesti. Onneksi olimme samalla puolella alussa. Venäjän, Italian ja Turkin kanssa diplomatia pelin alussa oli vähäisempää. Mutta niin kai se on, että joihinkin kumppaneihin on vallankin keskellä ollessaan pakko voida luottaa, sillä vähäiset armeijat on voitava priorisoida oikein. Joka paikassa ei ehdi rähistä. Ilmeisesti pelikokemus reunavaltioilla on kovin erilainen kuin kaiken keskipisteessä.
Englannin vallattua alussa Norjan päätin minä alkaa pohjoisessa yhteistyöhön Venäjän kanssa. Pahaksi onnekseen Venäjä oli ilmeisesti jonkinlaisessa tilapäisliitossa Englannin kanssa. Jo vuonna 1902 Venäjä joutui vaikeuksiin, kun Turkki ja Itävalta hyökkäsivät etelässä täydellä raivolla. Tässä vaiheessa lähetin Venäjälle pitkän ja perustellun kirjeen siitä, mitä tapahtuu, jos hän jatkaa peliä Itävaltaa vastaan, eikä torju Englannin uhkaa – Englannin, jota vastaan olimme Ranskan kanssa juuri aloittamassa omaa operaatiotamme. No, Englanti tuli Norjasta Pietariin puukko kourassa juuri kuten olin Venäjälle kirjoittanut. Käytännössä Venäjä eliminoi itsensä pelistä jo tässä vaiheessa. Minun onnekseni myös Englanti teki samalla vakavan virheen: Pietarin armeija jäi yksin, kun Pohjanmereltä karkotettu laivasto ei peruuttanutkaan Norjaan vaan Edinburghiin. Koko Pohjola jäi käytännössä minun kaapattavakseni ilman isoa vaivaa, kun Venäjä joutui purkamaan varustuksiaan. Luulenpa, että Italiassa ja Turkissa ei tätä hyvällä katsottu.
Kun Englannin valloitus oli saatu käyntiin Ranskan kanssa ja Venäjä oli oikeastaan ulkona, oli aika siiirtää katsetta kohti Alppeja. Keväällä 1903 tein yhden tärkeimmistä siirroistani koko pelissä, kun hyvässä yhteisymmärryksessä Italian kanssa vyöryin Itävallan tuella Tiroliin. Suunnitelmissa oli puukottaa Itävaltaa seuraavalla siirrolla, mikä toteutuikin, mutta suhdenteet muuttuivat nopeasti. Turkki ja Italia hyökkäsivätkin jo kovaa Balkanilla Itävaltaa vastaan. Heti seuraavaan siirtoon liittyy yksi pelin pahimmista virhearvioistani: Wienin vapautuminen ilmaiseksi olisi pitänyt pelitilanteesta olla nähtävissä, tai ainakin siellä olisi pitänyt tajuta kokeilla kepillä jäätä. Jalansija Wieniin tässä vaiheessa peliä olisi pönkittänyt soolovoittomahdollisuuksia (joihin hieman halusin uskoa – olinhan saanut loistavan startin, ja keskusten määrässä olin koko pelin ajan kärjessä). Koetin vielä rakentaa jotain uusia suhteita Itävaltaa kohti perusteellisella Turkkia demonisoivalla analyysillä, jossa myös minä tarjosin isoa kädenojennusta rajaseuduillani – puolueettomuutta Italian kysymyksessä ja rauhaa Wienissä! – mutta tukea sinänsä järkeville pikku ajatuksilleni ei enää tullut. Näin ollen Varsova jäi taistelutantereeksi.
Seuraavana vuonna tapahtui paljon. Italia pyrki vakauttamaan asemaansa Balkanilla (ja sen onnistumista Itävallan hieman myöhemmän eliminaation myötä voi pitää luultavasti koko pelin parhaana ja taitavimpana suorituksena) ja etsi uusia liittolaisia niin minusta kuin Ranskasta. Minuun Italia suhtautui terveen kriittisesti, koska asemani oli vahva. Tässä vaiheessa tarjosin Ranskalle ensi kerran yhteisprojektia Italiaa vastaan. Italia oli hajallaan: laivat etelässä ja pari armeijaa kotikeskuksissa. Venetsian valtaaminen tässä vaiheessa olisi ollut paitsi meille mahdollista myös Italialle luultavasti tie tuhoon. Ranska ei kuitenkaan projektista innostunut, sillä hän piti Venetsiaa itselleen turhana keskuksena (ja toisaalta Englannin suunnalla olin saanut yhteisymmärryksessä paljon häntä enemmän, joten en vakavissani edes yrittänyt ehdottaa sitä itselleni). Luovutin Belgian teatraalisesti hänelle, mutta en tiedä, uskoiko kukaan muu väliemme viilenemiseen. Belgia oli tarkoitus antaa minulle takaisin “pian”, mutta ilmeisesti tässä pelissä “pian” ei ole ihan pian. Joka tapauksessa Englannin valtaus eteni vähitellen, vaikka Englanti pisti kunnolla hanttiin.
Toisen isohkon virheen aika tuli keväällä 1905. Turkki lähestyi minua aluejakosopimuksen kanssa. Lupasin hänelle Galitsian, kunhan itse pääsen Varsovaan. Moskova todettiin turkkilaiseksi ja Pietari saksalaiseksi. Kokeneempi pelaaja olisi ehkä tajunnut Galitsian tärkeyden, mutta minä en. Kävi ilmi, että asemani kannalta se olisi ollut lähes tärkein mahdollinen ruutu. Varsovan olisin luultavasti saanut taisteltua itselleni vähän myöhemmin. No, Itävallassa joka tapauksessa oli lähtö lähellä. Englanti sen sijaan sai odottamatonta lisäaikaa, kun Ranska tyri yhdessä sovitun hyökkäyssiirtomme. Tätä aikaa minulla ei ollut kulutettavaksi, vallankin kun tilanne idässä oli kiristymässä. Ranska maksoi virheestä nahoissaan: olimme sopineet, että jaamme Englannin keskukset 2–1 hänelle, mutta lopputulema meni nyt toisin päin, sillä en voinut tarjota kuljetuspalveluani enää toisen vuoron ajaksi, koska minulla oli jo muuta tekemistä. Olin syystä käärmeissäni Ranskalle, mutta liittolaisuutta ei siltikään ollut oikein järkeä vielä rikkoakaan. Ei olisi ollut hauskaa olla sodassa yhtä aikaa viiden vihollisen kanssa (tai no, Italian kanssa tehtiin kyllä juttuja yhdessä, mutta kumpikin tiesi, ettei me pidemmän päälle kaveerata). Nyt viimeistään minun ja Ranskan olisi pitänyt räjäyttää Venetsia, mutta se jäi tekemättä. Luultavasti nyt olisi ollut vielä parempi saumakin siihen.
Itävallan putoamisen jälkeen oli vain ajan kysymys, koska Italia ja Turkki hyökkäävät minua vastaan. Syksyllä 1906 – samalla kun Englanti eliminoitiin lopullisesti – se tapahtui, ja vieläpä Ranskan tuella –teatteria tai ei, mutta Tirolin menettäminen johti heti Wienin menetykseen, ja siihen että soolovoittohaaveet sai hylätä lopullisesti. Näennäisesti pysyttelin yhä Ranskan kaverina, mutta Ranskakin ymmärsi, että kaikki alkaa olla lopussa, ja että hän on liian heikko kumppani minulle, eikä tule pärjäämään yksin. Minun piti vain oikeastaan enää yrittää pysäyttää keltavihreä vyöry ja sinnitellä peli loppuun. Turkki valtasi Münchenin 1907 syksyllä, ja minä otin samalla elintilaa Ranskalta pysytellen yhä 11 keskuksessa. Etsin jo aktiivisesti pakotietä koko pelistä, ja kun Ranskalla alkoi tulla kuumat paikat etelässä, tein vielä viimeisen diplomaattisen siirtoni ja sovin Italian ja Turkin kanssa kolmen pelaajan tasapelistä, josta Ranska vielä pudotetaan pois. Sovin samalla Ranskan kanssa nätin siirron Münchenin takaisinvaltaamiseksi hänen tuellaan, mutta samalla valtasinkin häneltä Englannin kanaalin ja Pariisin. Peli päättyi Ranskan tilannearvioon ja luovutukseen.
Ensimmäinen Diplomacy ja heti voitto! No, tasurivoitto toki, mutta silti. Backstabbr-palvelusta tuli viesti, jossa sanottiin “We hope you didn’t ruin any friendships along the way. But if you did, they probably weren’t your real friends to begin with.” Tämä oli viimeinen kirsikka kakulle, joka maistui hyvältä.
Kaikkiaan peli osoittautui todella kiehtovaksi, immersiiviseksi kokemukseksi. Vallankin pelin alkuvaiheissa jännitys oli kihelmövää, ja myönnänpä muutaman yöunenkin menneen murehtiessa sitä, pitääkö se tai tämä sopimus nyt oikeasti. Toki samoihin aikoihin osui myös aika paljon työperäistä stressiäkin. Loppua kohti, kun asemat hieman vakiintuivat (ja peli muuttui ilkeämmäksi), jännityskin helpotti, ja pelin loppu tuli hyvään aikaan. Kiinnostus alkoi selvästi laskea, kun jäljellä oli enää muutama pelaaja, joiden kanssa ei enää neuvotteluistakaan ollut isommin hyötyä.
Koska tapanani on asialle omistautuessani kirjoittaa helposti melko vuolaitakin viestejä (kuten tämä), aiheutin kanssapelaajissani muutamiin otteisiin ilmeisesti tiettyä hilpeyttä roolitietoisella tekstivyörytykselläni, ja molemmissa kriittisissä kohdissa, joita erityisesti analysoin ensin Venäjälle, sitten Itävallalle, lopputulema oli omalta kannaltani epämieluisa (mutta toisaalta se oli sitä myös kummallekin kohdemaalle, kuten tarkasti ennakoiva analyysini molemmissa tapauksissa osoitti). Ehkä täytyy seuraavalla kerralla jutella vain olennaisista, eikä lähteä perustelemaan näkökulmiaan kovinkaan kummoisin retorisin tehokeinoin, vaikka se kuinka hauskaa olisikin… Kaikkiaan kommunikaatio oli kuitenkin pelissä vaivatonta, ja asiat toimivat teknisesti hyvin.
Kommunikaatioon liittyi myös vallankin pelin kiihkeimmissä vaiheissa myös tiettyä turhautumista. Peli oli hirveän kiehtovaa, ja asemista olisi ollut kiva keskustella jonkun kanssa, eikä pelkästään omalla sandboxilla mahdollisia asetelmia läpikäyden (muuten ainakin näin peliä opettelevalle tämä hiekkalaatikkomahdollisuus oli aivan kriittisen hieno ominaisuus Backstabbr-palvelussa – kun kokeneemmllta pelitovereilta ei voinut kaikkea kysyä suunnitelmien paljastumisen pelossa, oli hyvä, että sääntötulkinnat sai tsekattua itsekseen).
Kuitenkin puolet vastapelaajista oli käytännössä juuri niitä saman peliporukan kavereita, joille ei kaikkea tietenkään voinut pelitilanteen vuoksi paljastaa – ja juuri näiden herrojen kanssa keskustellessa olisi uusia hyviä ideoita varmasti löytynyt! Puhdasta spekulointia jouduin tekemään lähinnä itsekseni. Toki Ranskan kanssa ajatustenvaihto oli avoimempaa, sillä liittolaisuus oli pitkään ihan itsestään selvä optio molemmille – tai enhän minä tietenkään tiedä, kuinka paljon tiedoista vuoti esimerkiksi Italiaan, joten jotain salailua oli pakko hänenkin kanssaan pitää yllä. Yhden kokonaan ulkopuolisen kaverin kanssa yritin vähän aiheesta jutella, mutta aika vähäiseksi sekin lopulta jäi.
