Olipa kerran talvi, asuin yhä Pariisissa. Eräänä iltana juttelin puhelimessa lyonilaisen ystäväni Serge Lagetin kanssa — tein hänen kanssaan Mystery of the Abbeyn. Sen pelin kanssa työskentelimme kukin omalla tahollamme, testasimme peliä eri porukoissa ja käytimme postia ja puhelinta ahkerasti yhdistääksemme hänen ajtuksensa taktiikasta minun intohimoisten ideoideni kanssa. Miksi emme yrittäisi uudestaan samaa menestyksekästä menetelmää?
Joitain tunteja ja muutamia puheluita myöhemmin uusi projekti — joka sai pian nimekseen Citadelle — oli syntynyt. Idea oli kirkas: pelissä olisi keskiaikainen maailma, joka muodostuisi paikkoja (linna, torni, majatalo…) ja hahmoja (kuningas, velho, prinsessa…) kuvaavista korteista; hahmoilla pelaajat voisivat tehdä erilaisia toimintoja (kuningas voisi määrätä ja kerätä veroja, velho voisi vaihtaa kortteja, prinsessa voisi vietellä…). Teema oli siis määräävässä asemassa, toisin kuin pelimekaniikka kuten Mystery of the Abbeyssä. Se taitaakin selittää, miksi projektista tuli puolittainen epäonnistuminen — tai kaksoisonnistuminen.
Keksimme kumpikin muutamia kortteja ja pidimme alustavia pelitestaussessioita ystäviemme kanssa. Puhelimessa kävi kuitenkin pian ilmi, ettei Sergellä ollut enää käsitystä, mitä olin tekemässä, enkä minä tiennyt, mitä Serge oli tekemässä. Ei hätää, ajattelimme: saisimme pian ajatuksemme yhdistettyä, sillä tapaisimme piakkoin järjestämässäni Ludopathic Gathering -pelitapahtumassa.
Sillä välin oma pelini eteni odotettua nopeammin. Perinpohjaisen pelitestauksen jälkeen minulla oli käsissäni lähes valmis versio. Cyrille Daujean innostui ja teki todella hienon prototyypin, joka säilyi lähes muuttumattomana lopulliseen versioon asti. Hän onnistui myös vakuuttamaan ystävänsä MultiSimillä julkaisemaan pelin. Frank Branham käänsi Citadellesin englanniksi ja vei versionsa Alan Moonin Gathering of Friends -pelitapahtumaan. Sielläkin peli sai lämpimän vastaanoton, josta seurasi minulle paljon postia ja mielenkiintoa saksalaisilta julkaisijoilta.
Kun tapasin Sergen Etourvyssä huhtikuussa 1999, meidän oli myönnettävä se, mitä jo epäilimme: peleillämme ei ollut mitään tekemistä keskenään. Oli kuin olisimme ryhtyneet kehittämään kilpa-ajopelejä ja minä olisin luonut Mille Bornesin ja Serge Formula Den. Minulla oli kahdeksan hahmokorttia ja 60 paikkaa, hänellä viisi paikkaa ja 60 hahmoa. Miksi yrittää mahdotonta yhdistämistä, kun minun Citadellesini — bluffauspeli — toimi hyvin ja Sergen taktisempi peli oli täynnä mahdollisuuksia. Koska olin liian kiireinen, en ehtinyt testata Sergen peliä viikonlopun aikana. Sunnuntaina jätin hänelle mallikappaleen omasta pelistäni ja lähdin kotiin hänen pelinsä kanssa tutkiakseni sitä tarkemmin.
Alustavien testien perusteella Sergen peli oli kiinnostava siinä missä minunkin, mutta siinä oli vielä puutteita, jotka saivat sen juuttumaan liian usein ja jopa päätymään täysin jumiin. Lyonilainen Citadelles, jossa oli 60 erilaisilla ominaisuuksilla varustettua korttia, vaatisi paljon enemmän säätöä kuin pariisilainen Citadelles. Peli oli hyvin lupaava ja erittäin omaperäinen, mutta se tarvitsi uuden ilmeen. Pidin perusstrategiat ennallaan ja tein vaadittavaa hienosäätöä. Tyrmä sai mennä, monet hahmot saivat uusia ominaisuuksia ja peliin tuli uusia rajoituksia korttien sijoittelulle, mikä mahdollisti korttiyhdistelmät.
Huomasin pian, etten pelannut omaa Citadellesiani juuri laisinkaan. Olin adoptoinut Sergen pelin ja muokannut sitä niin paljon, että siitä tuli kuin omani. Tällä kertaa onnistuimme kuitenkin työskentelemään yhdessä lopullisen pelin tekemisessä. Peli herätti Jeux Descartes’n Henri Baczesakin huomion ja sopimus allekirjoitettiin pian. Peli, jota ei voinut enää nimittää Citadellesiksi, tarvitsi vain nimen. Camelot oli jo viety, Tintagel (Kuningas Arthurin synnyinpaikka) kuulosti pesuaineen nimeltä ja Fortress liian raskaalta. Lopulta pelistä tuli Castel, joka on hieman vanhanaikainen ranskalainen linnaa tarkoittava sana.
Näin sain huomata julkaisevani lähes yhtä aikaa kaksi peliä, joissa on sama aihe, samantyylinen kuvitus, mutta jotka ovat täysin erilaisia. Citadels on pohjimmiltaan bluffauspeli. Castel (englanniksi Castle) on strategiapeli, jossa korttien yhdistelmillä on paljon merkitystä, vähän kuten eräissä keräilykorttipeleissä.
Artikkeli on ilmestynyt alunperin Bruno Faiduttin nettisivuilla nimellä A Tale of Two Cities. This article first appeared on Faidutti.com. Translated from the English version by Mikko Saari.
