Memoir ’44 oli yksi niistä peleistä, jotka imaisivat minut lautapelimaailmaan vuonna 2012. Sotateema iski lujaa historiahikkeen ja lisäksi peli oli helppo oppia. Hommasin peruspelin, eikä aikaakaan kun panssarikiilani vyöryivät vihollisen kimppuun myös itärintamalla, Tyynellämerellä sekä Pohjois-Afrikassa.
Vuoden kuluttua nappasin Citymarketin alennuksesta 7 Wondersin, jota tuli pelattua paljon. Kun säästöpossu laihtui, maailman ihmeiden kylkeen nousi kaupunkeja johtajineen, ja maailman keskelle nousi Baabelin torni (tai oikeastaan pannukakkupinkka).
Vaikkeivät lisurit päässeet niin usein pöydälle kuin tahdoin, teema ja grafiikat paijasivat mielikuvitustani. Sitä paitsi, Konmarissakin sanotaan, että jos tavara tuo onnea, siitä ei tarvitse luopua.
Dixit – kokoelmani timantti. Itse en jaksa ehdottaa, mutta sopii kaikenikäisille ja -kielisille. Niinpä pelikokemuksen värittäminen lisäpakoilla on täysin perusteltua. Sitten oli vielä Bang! Uusi lisäosa, uusia hahmoja, pyssyjä ja muita jekkuja. Niin ainakin aivoni alkukantaiset osat dopamiiniryöpyssään minulle jaksoivat uskotella.
Eletään alkuvuotta 2020. Sen sijaan, että korona olisi esimerkiksi vaivautunut varaamaan pöydän Tavernasta, viruspiru pelaa Pandemicia koko maailma lautanaan. Karanteenissa kökkiessäni olen ehtinyt laittaa eri asioita tärkeysjärjestykseen ja nyt tuijotan lautapelikokoelmaani.
Tajuan, että oikeastaan Memoir ’44:n Pohjois-Afrikan skenaariot ovat tylsiä. Tyynimeri puolestaan ei teemansa puolesta kiinnosta yhtä paljon kuin itärintama.
Babel on puolestaan seissyt ylväästi hyllyssäni rapiat viisi vuotta, kerrankohan sitäkin ollaan pelattu? Citiesiä olen hakannut tabletilla, mutta kortit eivät ole intuitiivisiä, joten peli ei luista.
Bang! oli vielä pahempi. Huolimatta tietokonepelaajien nopeista vuoroista peli venyi aikoinaan kuin purkka helteellä hippiletissä. Enkä ole kokenut kunnon tulitaisteluja saunailloissa, niin kuin joskus olisin toivonut. Lisäksi muuttaessa olen huomannut, että Dixitin suuri lisäosaläjä on vain matkannut kämpästä kämppään ja sipaissut väriä korkeintaan pelihyllyyni.
– Kun kerran tavaran omistaminen ei tuo onnea, eivätkä haaveesi toteudu, eikö pelikokoelmaa voisi trimmata, kysyy järkeni.
– Mutta kun ilman lisureita et pääse sukeltamaan tarpeeksi syvälle historiaan, kokoelmistasi puuttuisi palasia, entä jos kadut myyntejäsi jälkeenpäin, nehän ovat lempipelejäsi, tunteet kiljuvat hädissään vastaan.
Niin, kyllähän luopuminen pelottaa niin maan per.. siis muinaissuomalaisenukkosenjumalasti. Mutta jos jokin asia kasvattaa, niin poistuminen mukavuusalueelta.
Oikeasti, mitä järkeä on pitää pelejä omassa hyllyssä, kun joku toinen niitä mielellään pelaisi? Konmari ei tyrmää täysin tavaroiden omistamista, mutta muistelen myös opuksen pitävän sitten-joskus-kun–periaatetta aika huonona perusteena omistamiselle. Miksi siis odottaa fantastista, kaikkien lisureiden kuorruttamaa 7 Wonders -iltaa, jota ei välttämättä ikinä tule? Vaikka tunteet kynsivät henkisesti, myyntihommat kutkuttavat.
Silmääni osuu vanha kamuni Menolippu Eurooppa. Onhan se yksinkertainen, eivätkä himoni peli-illassa ihan ensiksi suuntaudu raiteiden rakenteluun, mutta aijai kun kartta levittyy eteeni. Jo ensimmäisestä vuorosta tunnelma on yhtä italialaista tunteiden vuoristorataa: uskallanko ottaa rakennuskortteja, tulisiko sokkona jokeri vai pitäisikö jo rakentaa?
Pelejä tulee ja menee, mutta Menolippu Eurooppa on pysynyt vuosia hyllyssäni. Olen havainnut, että jännityksen lisäksi peliin on kaltaiseni europelaajan helppo kaivautua syvemmälle: jokaisella pelikerralla pelistä kokee jotain uutta. Mikäli hankkisin spontaanisti uusia karttoja, voisi runsaudenpaljous ahdistaa. Todennäköisesti kokeilisin jokaista karttaa viiden vuoden aikana kerran tai kaksi, jolloin pelikokemukset jäisivät pinnallisiksi.
Ehkä on hyvä ruopata Eurooppa kunnolla puhki, ja vasta sitten hankkia lisäosa tai uusi kartta. Toisaalta painotan sanaa “ehkä”. Esimerkiksi Menolippu Pohjoismaat, joka sopii pienemmille pelaajamäärille, sillä Euroopan tai Amerikan kartalla voi tulla tylsää 2–3 pelaajalla.
Täten uusi hankinta on perusteltua, kunhan huolehtii, että peli pääsee pöytään ja siihen on mukava syventyä. Jos haluaa koriste-esineitä, on parempi sijoittaa rahansa puutarhatonttuihin.
Jälkihuomautus: Korona pitää kirjastot kiinni, joten lainaukseni Konmari-kirjasta ovat muistinvaraisia.
Päätoimittajan jälki-jälkihuomautus: Samaa aihetta vähän eri näkökulmasta käsittelee myös Nämä pelit myin pois.
Yksi vastaus aiheeseen “Peleistä luopumisen vaikeus ja ihanuus”
Ihte olen alkanut jakamaan pelejä tutuille ja sukulaisille. Jotkin pelit ovat hyviä, mutta lapsi arki estää pelaamasta +4h pelejä aika kovasti. Jaa kun nykyisellään ei lähipiirissä ole juurikaan sellaisia, jotka haluaisivat kunnolla tustua lautapeleihin.
Suurin ongelma on kumminkin tykästyminen lovecraft teemaan ja ffg:n peleihin. Vaikka pelejä ei kerkiä pelata, on lisäosia yms pakko hankkia varastoon, kun niitä ei välttämättä paineta tarpeeksi tai lisää.