Tein parhaiden pakanrakennuspelien listan viimeksi vuonna 2015. Siitä on jo nelisen vuotta aikaa ja sinä aikana pakanrakennuspelien maailma on muuttunut sen verran, että uusi lista on paikallaan.
Pakanrakennusta esiintyy peleissä monessa muodossa. Toisinaan se on pelin päämekaniikka, joskus se esiintyy pienemmässä muodossa. Tätä listaa koostaessani otin melko konservatiivisen näkökulman pakanrakennukseen. Keskityin peleihin, joissa se on merkittävä pelimekaniikka.
Tämä rajasi pois vaikkapa Food Chain Magnaten, jossa toki hankitaan omaan pakkaan kortteja, mutta jossa pakan kiertoa ei esiinny. Myös Concordia jäi ulkopuolelle – siinäkin koko pakka on käytettävissä koko ajan, joten ihan samalta mekaniikalta se ei tunnu.
Great Western Trailissa taas on ihan aito pakanrakennusmekaniikka, mutta katsoin sen olevan sen verran pienessä osassa, että päätin rajata senkin pois listalta.
Pakanrakennuspelit top 10 vuonna 2019
10 Cthulhu Realms on Realms-sarjan vähäisin osa. Tätä tuli jonkin verran pelattua iPadilla, mutta jotenkin mielenkiinto ei lopulta kestänyt. Peli on ihan kiva, humoristinen Cthulhu-teema toimii, mutta korttipelille ei pelikertoja löytynyt ja iPadilla pelaaminenkaan ei ollut yhtä hauskaa kuin muiden pelien kanssa, joten siihen loppui Cthulhu Realmsin tarina.
9 Hero Realms on se Realms-sarjan peleistä, jota olen pelannut eniten korteilla. Tämä oli meillä iso hitti keväällä 2018, jolloin pelasimme lähemmäs sata matsia.
Lopulta en kuitenkaan pitänyt siitä, miten pelin kortit ovat täynnä erilaisia efektejä, pelissä tapahtuu liikaa asioita. Pelaajien vuorot menevät helposti liian isoiksi. Lisäosista Character Packit olivat ihan hauska juttu ja toivat vaihtelua peliin, mutta Lich-pomopakalla pelaaminen ei ollut oikeastaan millään tavalla kiinnostavaa.
8 Orléansia olen päässyt pelaamaan vasta pari kertaa, mutta se vaikuttaa kiinnostavalta. Ihan perinteisin pakanrakennuspeli se ei ole, sillä siinä ei ole poistopakkaa – laatat ovat joko pussissa tai laudalla, välimuotoja ei ole. Voi siis olla, että jotain laattaa ei nosta pussista koskaan. Tähän peliin perehtyisin mieluusti syvemminkin.
7 A Few Acres of Snow on Martin Wallacen sotapelirunko, jonka päälle on sittemmin rakenneltu useampikin peli: keskiaikafantastinen moninpeli Mythotopia, siitä avaruuteen jalostettu A Handful of Stars ja Daniel Bergerin puunilaissotiin sijoittuva Hands in the Sea.
Olen pelannut näistä vain alkuperäistä, josta pidän. Sekoitus sotimista, alueen valloittamista ja korttienhallintaa tuntuu oikein toimivalta. Mythotopia vieraili kokoelmassani lyhyesti, mutta sääntökirja oli sen verran luotaantyöntävä, että pistin pelin kiertoon pelaamatta.
6 Star Realms on sitten se kaikkiaan eniten pelaamaani Realms-peli: korteilla pelikerrat ovat jääneet pariinkymmeneen, mutta iOS-versiota tulikin sitten pelattua reippaasti yli 500 kertaa. On se siis hyvä peli, ei huonolle pelille tuollaisia määriä pelikertoja kertyisi.
Osa vetovoimasta saattaa kuitenkin perustua iOS-version nopeuteen, yhden erän lätkii tekoälyä vastaan hyvin nopeasti. Ihmisiä vastaan pelaaminen netissä olikin sitten sen verran hidasta hommaa, etten ole juuri jaksanut.
Lisäreihinkin tuli perehdyttyä jonkin verran; osa niistä tuntui lähinnä haitallisilta, osa taas oli vähän turhankin tehokkaista korteistaan huolimatta hauskoja lisäyksiä peliin.
5 The Quest for El Dorado on Reiner Knizian näkemys pakanrakennuspelistä, ainoa lajiaan. Siitä edestä se onkin sitten todella hyvä. Knizia on selvästi pohtinut huolella, millainen olisi hyvä pakanrakennuspeli ja sitten tehnyt sen.
Melko yksinkertainen ja suoraviivainen Dominion-pakanrakennusmekaniikka on naitettu palvelemaan kilpajuoksua palasista koottavalla pelilaudalla. Pelilauta kertoo suoraan, mitä pakanrakennuksella on saavutettava, joten peli on erittäin helposti lähestyttävä ja yksinkertaisesti todella toimiva. Kortteja pelaamalla edetään laudalla – jos haluat kulkea viidakossa, pelaa viidakkoveitsikortteja ja niin edelleen.
Korttien ostamisen lisäksi pitää pohtia reitinvalintoja ja strategisia linjanvetoja. Samalla peli on kuitenkin hyvin suoraviivainen, yksinkertainen ja vailla turhia kiemuroita. Ilahduttaa suuresti, että tämä erinomainen perhepeli saadaan myös suomeksi Lautapelit.fi:n julkaisemana uutena hienona laitoksena.
4 Shards of Infinity on se syy, miksi huushollista ei löydy enää yhtään Realms-sarjan peliä. Shards of Infinity on samaa koulukuntaa ja tekee tuon konfliktipakanrakennuspelin sen verran paremmin kuin Realmsit, että muuta en tarvitse. Tämä yksi riittää.
Vähäeleisemmät kortit, joissa on vähemmän touhua ja tohinaa kuin Hero Realmsissa, strategisesti kiinnostava Mastery-mekaniikka ja suoraan rivistä käytettävissä olevat kortit – siinä muutamia syitä, miksi Shards of Infinity miellytti Realmseja enemmän.
3 Taverns of Tiefenthal on Wolfgang Warschin pakanrakennuspeli, jossa rakennellaan tavernaa ja hankitaan asiakkaita. Perinteistä nosta kortteja, pelaa kortteja, täydennä tai resetoi käsi -rakennetta tästä pelistä ei löydä, vaan sen sijaan pakasta nostetaan joka kierros tavaraa niin kauan kunnes tavernan pöydät ovat täynnä asiakkaita.
Runsaskin nostaminen antaa kuitenkin vain enemmän mahdollisuuksia, sillä kaikki pelaajat saavat kuitenkin aktivoida suunnilleen saman määrän kortteja draftattujen noppien perusteella. Uudet ostokset menevät mukavasti suoraan pakan päälle, josta ne saa heti peliin – se onkin tärkeä ominaisuus pelissä, jossa kierrosten määrä on muuten hyvin rajallinen.
Taverns of Tiefenthal asettuu vähän hankalasti eri painoluokkien väliin: se ei ole ihan sillä tavalla kepeä ja helppo kuin Warschin aikaisempi The Quacks of Quedlinburg, jonka raati valitsi Kennerspiel des Jahresin arvoiseksi, mutta raskaampien pelien ystäville Taverns on vähän turhan kepeä ja tuuripitoinen. Minun makuuni se kuitenkin istuu erittäin hyvin.
2 Dale of Merchants oli edellisellä listallani ykkössijalla ja hyvin se nytkin sijoittuu. Jos pakanrakennuskorttipelien kaksi valtavirtaa ovat Dominionin perilliset ja Ascensionin perilliset, Dale of Merchants asettuu siihen johonkin väliin ja ottaa elementtejä molemmista. Kortit ostetaan rivistä, johon ne nousevat pakasta satunnaisesti – mutta mukana on hollantilainen huutokauppa eli korttijono on liukuhihna, jossa uudemmat kortit ovat kalliimpia kuin pidempään esillä olleet. Korttivalikoima ei myöskään ole koko pakka, vaan Dominionin tapaan peliin otettavat kortit voi valita itse.
Pidän myös siitä, ettei Dale of Merchantsissa tarvitse sählätä arvottomien pistekorttien kanssa. Peli päättyy heti, kun joku saa kahdeksannen pinon kojuunsa ja sillä hyvä. Jokainen kortti on hyödyllinen monella tapaa: joko rahana, toimintona tai mahdollisena kojumateriaalina. Täysin huonoja ostoja ei ole. On myös hauskaa, että ostetut kortit saa heti käyttöönsä.
Lisäosien myötä pelin tarjoamat mahdollisuudet ovat laajentuneet reippaasti. Peli oli hyvä jo ensimmäisen boksin aikaan, mutta jokainen laajennus on tuonut uusia kiinnostavia eläinpakkoja ja hauskoja uusia mahdollisuuksia. Ihan jokainen laajennus ei ole ihan nappijuttu minun makuuni – osa Dale of Merchants Collectionin eläinpakoista ja hahmokorteista rikkoo pelin sujuvaa soljumista sen verran, että en pidä niiden käyttämisestä – mutta hyvää on niin paljon, että ei haittaa.
1 Altiplano on kehitetty Orléansin pohjalta ja on vähäisen Orléans-kokemukseni perusteella näistä kahdesta selvästi parempi peli. Altiplano on rakenteeltaan perinteisempi pakanrakennuspeli, sillä siihen on lisätty laatoille kolmas tila: ne voivat olla pussissa, toimintolaudalla tai poistokorissa. Koko pussin sisältö käydään siis läpi ennen kuin poistokorissa olevat laatat palaavat pussiin.
Toimintolauta on kuitenkin mielenkiintoinen muutos perinteisiin pakanrakennuspeleihin verrattuna. Kierroksen alussa pelaajat nostavat pussistaan 4–8 laattaa ja sijoittavat ne toimintolaudalleen haluamiensa toimintojen kohdalle. Se ei kuitenkaan yksin riitä, vaan sen jälkeen toiminnot on aktivoitava liikkumalla oikeaan paikkaan. Liikkuminen maksaa, joten jos on suunnitellut tekevänsä toimintoja kolmessa eri paikassa ja voi liikkua vain kahteen, joku toimintopaikka jää odottamaan seuraavaa kierrosta – ja odotusaika voi olla pitkäkin, jos seuraavalla kierroksella tuleekin jotain tähdellisempää tekemistä.
Altiplano on yhtä pohtimisen juhlaa. Resursseja pitää kerätä, jotta saa toimintokoneiston rullaamaan hyvin, mutta toisaalta tavaraa pitäisi koko ajan saada purettua pussista pois tilauksiin ja varastoon, jotta laattavalikoima pysyy tehokkaampana. Tasapainottelu on kiinnostavaa, samalla kun pelikello tikittää koko ajan eteenpäin. Kun alkuasetelmassa on vielä mukavasti vaihtelua, Altiplano nousee minun listallani pakanrakennuspelien ykköseksi.
Testaamattomia tapauksia
En ole tietenkään testannut kaikkia pakanrakennuspelejä. Maineikkaimmista Legendary-sarja on tyystin testaamatta; aiheet eivät erityisemmin kiinnosta ja yhteistyöpelit vielä vähemmän. Too Many Bones se vasta ”ei näin”-ruutuja rastittaakin. Thunderstone ei ole koskaan onnistunut herättämään oikeastaan minkäänlaista kiinnostusta.
Harry Potter: Hogwarts Battle saattaisi kiinnostaa aiheensa puolesta, mutta siinäkin on omat ongelmansa, joiden vuoksi en ole vielä sännännyt ostoksille. Paperback kuulostaa erinomaiselta idealta, mutta sanapelejä pelaisin mieluummin suomeksi.
Tyrants of the Underdark kiinnostaa paljonkin ja jopa löytyy lähipiiristä, mutta en ole edelleenkään päässyt sitä kokeilemaan. Undaunted: Normandy päätyy testattavaksi jossain vaiheessa hyvin suurella todennäköisyydellä.
2 vastausta aiheeseen “Parhaat pakanrakennuspelit 2019”
Miten vertaisit näitä Magiciin? Esim. Shards of Infinity kiinnostaa, mutta mahtaako tarjota mitään mitä MtG:ssä ei jo ole?
Riku, kokemus on samansukuinen, mutta erilainen. Pakanrakentaminen pelin aikana on kuitenkin ihan eri juttu kuin pakanrakennus ennen peliä. Isoin etu lienee oppimiskynnyksessä: vaikka Magicista kaivelisi kuinka aloittelijaystävällisen formaatin, kynnys pelata on kuitenkin paljon korkeammalla. Shardsissa ei oikeastaan tarvitse tuntea kortteja kovinkaan hyvin voidakseen pelata ja ensimmäisen pelin jälkeen tuntee kortit jo ihan mukavasti.
Jos käsillä on kaksi kokenutta Magicin pelaajaa, Shards ei välttämättä houkuttele valtavasti, mutta jos peliseurana on myös Magicia tuntemattomia, Shardsin parissa pelaaminen on leppoisampi kokemus. Jotain voi päätellä siitä, että Magicia olemme pelanneet tänä vuonna vähän yli sata erää, Shardsin pelikerrat jäänevät ehkä pariinkymmeneen, riippuen vähän siitä minkä verran Shadow of Salvation -lisärin yhteistyökampanjaa innostumme pelaamaan. Molemmilla on kuitenkin paikkansa pelikokoelmassani.