Vuoden 2013 pelisato oli näin kymmenen vuotta jälkeenpäin tarkasteltuna aivan kelpo. Vuonna 2005 ensiesiintymisensä Antikella tehnyt Mac Gerdts julkaisi isoimmaksi hitikseen nousseen Concordian, Uwe Rosenbergiltä tuli Caverna ja jenkkipelien ystävien iloksi julkaistiin Eldritch Horror.
Viticulturen ilmestyminen vuonna 2012 aloitetun Kickstarter-kampanjan myötä ei vielä vuonna 2013 kovin isolta jutulta tuntunut, eikä se sitä ollutkaan: pelillä oli alle tuhat tukijaa, eikä se tuottanut rahaa edes 70 000 dollaria. Tästä sai kuitenkin alkunsa Stonemaier Gamesin ja Jamey Stegmaierin nousu ensin Kickstarter-julkaisemisen tähdeksi ja sitten muuten vain omaehtoisen, hyvin hoidetun lautapelijulkaisemisen ja hypepyörityksen mestariksi. Muutamaa vuotta myöhemmin Scythen kampanja olikin sitten jo miljoonaluokkaa.
Palkintovoittajat
Vuonna 2013 Vuoden peli teki yhden synkimmistä pohjanoteerauksistaan, kun Vuoden perhepeliksi valittiin Super Farmari. Tämä arpapeli oli epäilemättä kuumaa kamaa 1940-luvulla, kun se kehitettiin, mutta vuonna 2013 sillä ei olisi pitänyt olla mitään asiaa kisan voittajaksi.
Ilmeisesti suuri yleisö otti pelin kuitenkin suhtkoht myönteisesti vastaan, onhan samalla brändillä saatu sitten jatko-osiakin. Harmillisesti Competon ehdokkaaksi asettama La Boca ei päässyt edes finaaliin – minusta se kun on yksi parhaita perhepelejä.
Vuoden strategiapeli oli kelvompi valinta, Reiner Knizian Qin. Kovin syvällistä jälkeä tämä peli ei ole jättänyt, mutta eipä se myöskään huono peli ole. Edelleen pitäisin sitä ihan kelpo kirppislöytönä.
Vuoden lastenpeli oli Rapelli, joka sekin oli mielestäni aika ontto tapaus. Peli on ympäristöystävällisesti tehty, mutta kovin paljon peliä tässä ei ole. Ei tämä huono lelu nelivuotiaille ole. Finalistien joukossa olisi ollut riemastuttava La Cucaracha.
Spiel des Jahresin voitti Hanabi, joka rikkoi rajoja: se oli ensimmäinen yhteistyöpeli ja pieni korttipeli SdJ-voittajana. Antoine Bauzan suunnittelemassa pelissä yritetään pelata kortteja pöytään oikeassa järjestyksessä. Jippona on se, että kukaan pelaajista ei näe omia korttejaan. Muiden pelaajien kortit nähdään ja viestintää on tietysti rajoitettu.
Sekä As d’Orin että Kennerspiel des Jahres -palkinnon voitti Legends of Andor. Kuvittajan paremmin tunnetun Michael Menzelin suunnittelema peli on ollut Saksassa kovin suosittu yhteistyöseikkailu – vuoden teema tämä yhteistyö – johon on ilmestynyt paljon lisäosia. Suomessa tämä ei ole tietääkseni koskaan ollut mikään iso juttu; en ole ainakaan koskaan kuullut kenenkään tästä puhuvan.
Deutscher Spiele Preis meni Terra Mysticalle, mikä ei ole suurikaan yllätys: kyllähän Terra Mystica oli vuoden 2012 julkaisuista se kirkkaasti kovin harrastajapeli. Ei siis ollut minkäänlainen yllätys, että DSP-äänestäjät nostivat sen äänestyksen ykköseksi.
As d’Or harrastajapeli oli ranskalaisen Ystarin julkaisu Myrmes, joka ei kovin suurta suosiota ole Ranskan ulkopuolella nauttinut.
Kinderspiel des Jahres -voittajaksi valittiin The Magic Tower – Lumottu torni. Useaan kertaan palkittujen Inka ja Markus Brandin suunnittelema lastenpeli pääsee esiin vuoden päästä vastaavassa jutussa, sillä se voitti Suomessa Vuoden lastenpelin 2014. Ei ihme: tämä on näyttävä ja oikein hauska peli. Sen huippuhetki, torniin vangitun prinsessan jousiavusteinen ponnahdus vapauteen oikean lukon auetessa, on aina ilahduttava.
DSP:n lastenpelivalinta oli La Cucaracha, joka perustuu Hexbug Nano -robottitorakkaan, siis pieneen sähkömoottoriin, jolla on jalat. Se vilistää pelilaatikon sisällä ja pelaajat yrittävät ohjata sitä tiettyyn lokeroon muuttamalla labyrintin muotoa kääntämällä laudalla olevia esteitä. Tämän olisin itse valinnut Suomessakin Vuoden lastenpeliksi.
Ranskan vuoden lastenpeli oli muistipeli Tino Topini. Vain saksaksi ja ranskaksi julkaistu lastenpeli ei ole englanninkielisessä maailmassa suuria laineita nostattanut.
Yleisön suosikit
- Concordia – Mac Gerdts luopui tavaramerkistään rondelista ja teki menestyneimmän pelinsä. Sattumaako? Lisäosakarttoja on riittänyt ja yleisö niitä yhä ostaa, joten selvästi tämä roomalaisteemainen rakentelupeli toimii.
- Caverna: The Cave Farmers – Tätä kirjoittaessani Caverna on niukasti suositumpi kuin edeltäjänsä Agricola. Mielipiteet jakautuvat: Cavernan avoimuus ja runsaus on toisille parasta ja toisille pahinta. Itse kallistun jälkimmäiseen leiriin. Caverna on kuitenkin yhä hyvin suosittu.
- Eldritch Horror – Suuret muinaiset uhkaavat Eldritch Horrorissa koko maailmaa. Tämä Arkham Horrorin isoveli on selvästi edeltäjäänsä suositumpi ja sitä pidetään yleisesti parempana.
- Russian Railroads – Pidetty työläistenasettelu- ja rautatienrakennuspeli sai useita lisäosia ja vuonna 2021 ilmestyi Big Box -versio Ultimate Railroads. Elävä peli siis tämäkin.
- Nations – Lautapelit.fi:n vuoden 2013 pääjulkaisu on sivilisaatiopeli Through the Agesin tyyliin. Pelillä on edelleen ystävänsä, jotka kaipailisivat uutta painosta, mutta Lautapelit.fi:ltä sellaista ei tule ja suunnittelija Rustan Håkanssonkin on jättänyt lautapelijutut tuottoisampien bisnesten tieltä.
- Hanamikoji – Geishateemainen peli on nokkela kahden pelaajan korttipeli, joka tuli yleiseen tietoisuuteen vasta 2016 EmperorS4:n julkaisuna.
- Viticulture – Stonemaier Gamesin esikoispeli on edelleen elossa, uutta materiaalia on tullut aivan hiljattain Viticulture Worldin muodossa ja pelin Essential Edition on edelleen oikein käypä valinta viiniteemaista peliä etsiville.
- Lewis & Clark: The Expedition – Lewisin ja Clarkin löytöretki Pohjois-Amerikan halki taipui pelissä useamman retkikunnan kilpajuoksuksi, joka tarjoaa mielenkiintoisia kädenhallintahaasteita.
- Bora Bora – Stefan Feldin Tyynellemerelle sijoittuva peli on noppatyöläistenasettelua, jossa isoilla nopilla saa parempia tuloksia, mutta pienemmillä nopilla pystyy blokkaamaan muita pelaajia toimintoruuduista. Uusi versio Cuzco ilmestyy tänä vuonna.
- Rococo – Pakanrakennusta pelilaudalla. Pelaajat ovat rokokooajan räätäleitä, jotka tekevät juhlavieraille näyttäviä asuja ja lahjoittavat varoja hienojen juhlien järjestämiseen toiveissaan saada mainetta ja kunniaa.
Lautapelioppaan sadan parhaan listalta ylimmäisenä on Viticulture sijalla 46, sitten Caverna sijalla 69 ja Concordia sijalla 70. Listan lopusta löytyy vielä Nations sijalta 98.
Petri
Kings of Air and Steam. Olen pelannut tätä peliä kahdesti ja voittanut molemmat, luultavasti siksi että pelaan aina mustalla. Värit ovat yhteydessä hahmojen erityiskykyihin, ja musta on melko lyömätön, koska sen ei tarvitse maksaa samanlaisia kulueriä kuin muiden. Hauska ilmalaiva- ja höyryjunapeli, en tiedä pitäisinkö tästä enää, mutta ilmestyessään se oli kiva piristysruiske sen aikaiseen pelitarjontaan.
Continental Divide. Pidin tästä häiriintyneestä junapelistä enemmän kuin muut peliporukassa. Pelasin tätä useimmiten huonosti ja firmasta loppuivat rahat kriittisellä hetkellä, mutta aina pelin lopussa tuli joku joka halusi hyötyä keskeneräisistä rautateistäni ja pani lisää rahaa firmaan, ja sitten ajeltiin yhdessä voittoon.
Augustus. Hattutemppu bingossa! Olen pelannut Augustusta kolmesti enkä ole koskaan hävinnyt. En muista pelistä mitään muuta kuin että se on periaatteessa bingo.
Gear & Piston. Hauska joukkorahoitusviritys jossa rakennetaan hyrysysyjä. Vaikuttavan raskas hammaspyörä-turhake toimii aloittavan pelaajan merkkinä. Peli on ihan hauska, paitsi että sen henkeen kuuluu viedä hyvät kortit toisten nenän edestä, ja sitten ajellaan sillä mitä on, ja senhän tietää miten siinä käy. ”Ei jatkoon!” huusivat pelikaverit ja panin pelin myyntiin.
A Study in Emerald. Martin Wallacen suunnittelemassa, Neil Gaimanin novelliin perustuvassa pelissä hiippaillaan sumuisessa Lontoossa ja yritetään torpata ilkimysten suunnitelmat. Tästä pelistä haluaisin niin kovasti pitää, onhan siinä Suuria muinaisia, zombeja ja professori Moriarty, mutta jotenkin itse peli ja sen mekaniikat jättävät kylmäksi. Olisikohan 2nd edition parempi? Suosittelen lukemaan Gaimanin novellin, se on lyhyt mutta nokkela.
Mikko
Reilut kuutisenkymmentä peliä vuodelta 2013 pelatuista peleistäni löytyy. Mikään niistä ei ole oikeastaan jäänyt aktiiviseen pelaamiseen, parin viime vuoden aikana vain kaksi vuoden 2013 peliä on ylipäätään saanut pelikertoja.
Toinen niistä on Concordia, joka omalla listallani nouseekin vuoden 2013 kirkkaimmaksi helmeksi. Myin pois, koska ei tätä kotona tarvinnut, aloin vähän kyllästyä kaksinpelin hinkkaamiseen, mutta hiljattain peliporukan kesken pelattu erä muistutti, miksi tämä on hyvä. Pelaisin edelleen mielelläni.
Se toinen pelaamani on partypeli Two Rooms and a Boom, joka on toki parhaita yli kymmenen hengen pelejä. Sellaiselle vain on vähänlaisesti tarvetta.
La Boca on, kuten yllä jo sanoin, yksi parhaista perhepeleistä. Palikkatornien rakentelu parityönä on hauskaa ja kun kaikkien on pelattava kaikkien kanssa, eri temperamentit ja rakennustavat pääsevät törmäämään hauskasti.
Glass Road on vuoden kahdesta Rosenbergistä se vetävämpi minun makuuni, mutta ei sekään selviytynyt kokoelmassa; kaksinpelinä se ei ollut erityinen, eikä moninpelille ollut tilaisuuksia.
Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring Deck-Building Game on kammottava nimihirviö ja sellainen ihan peruspätevä pakanrakennuspeli, jossa kortteja ostetaan jonosta. Tämä oli 7-vuotiaalle Sormusten herra -maailman fanille aikoinaan tosi kova juttu, joten perhepelikäyttöön ja aiheesta kiinnostuneille suosittelen edelleen – kortit tosin joutuu suomentamaan, jotta peliä kielitaidottomat voivat pelata.
Kevyiden korttipelien ystäville Potato Man oli oikein kelpo peli.
Miira
Jostain syystä olin uskotellut itselleni, että pelivuosi 2013 oli heikko. Liekö sosiaalista painostusta vai mitä, mutta kun aloin tätä kirjoittamaan olin vahvasti sitä mieltä, että saan tähän pari peliä listattua, that’s it. Avattuani BoardGameGeekin ja tehtyäni haun vuodelle 2013 avautui eteeni kuitenkin useampi kelpo peli, moni sellainen joka löytyy edelleen hyllystä. Toki niitä ei mainitsemisen arvoisiakin löytyisi, mutta nostetaan nyt mieluummin niitä hyviä.
Ilmiselviä mainintoja on Mac Gerdtsin Concordia, jota pelaan edelleen säännöllisesti ja johon hankimme juuri viimeisimmän lisäosankin. Concordian eleganttius säännöissä tuntuu lähes ajattomalta ja sen pariin on helppo palata pidemmänkin tauon jälkeen. Säännöt kun ovat vain yhden aukeaman pituiset.
Malz–Cramer-trion Rococo on myös edelleen hyllyssäni, oikein kaksin kappalein. Pakanrakennus yhdistettynä muihin mekaniikkoihin on nykyisin yksi lempparijutuistani peleissä. Ehkä se oli tämä Rococo, joka laittoi sen alulle ja nykyisin se on jo trendaava mekaniikka.
Rosenbergin Uwen Caverna on myös vieläkin peli, johon palaan mielelläni. Vuorta louhivat seikkailukääpiöt kurpitsafarmeineen pääsee kyllä harmillisen vähän pöydälle, liekö sen hieman raskas setuppi syynä. Uwen fanina Cavernalla on toki vakkaripaikka hyllyssäni, siitä ei ole epäilystäkään. Niin ja tulihan Uwelta toinenkin hitti, nimittäin Glass Road samana vuonna. Tämä onkin vinkeän erilainen korttimekaniikkansa puolesta, ja yksi omista suosikkiuweista.
Muita maininnan arvoisia ovat Russian Railroads, Bora Bora, alkuperäinen Viticulture sekä partypelipuolelta Mascarade. Muutamia hyviä lisäosiakin julkaistiin vuonna 2013, kuten esim Lords of Waterdeepin Scoundrels of Skullport, Dungeon Petzin Dark Alleys ja Tzolk’inin Tribes and Prophecies. Lastenpelien puolelta hurjan hauska Coco Loco näkee meillä päivänvaloa viikottain. Joku siinä kookosten linkoamisessa on hauskaa aikuistenkin mielestä, mutta etenkin meidän viisi- ja nelivuotiaiden poikien.
Sampsa
5. Russian Railroads
Tälläiset raskaat pistehässäkät, joissa saa hirveästi pisteitä ja joissa variaatiota on vähänlaisesti, eivät herätä minussa yleensä hirveästi innostusta. Russian Railroads oli kuitenkin yllättävän positiivinen yllätys ja tuntui paljon kevyemmältä kuin uskoinkaan. Toki viimeisestä pelikerrasta on jo vierähtänyt hyvä tovi ja muistot ovat reilusti haalenneet, mutta voisin mielelläni pelata peliä uudelleen. Ainakin nähdäkseni, vieläkö Venäjän Rautatiet vievät mennessään.
4. Kadonnut kaupunki
Salaisuuksien saari on edelleen ”Forbidden”-sarjan lasten suosikki, mutta itse valitsisin Kadonneet kaupungit joka kerta. Tässä on hienosti jalostettu Pandemic-systeemiä vähän omintakeisemmaksi ja lisätty kaikenlaisia pieniä nyansseja. Hiekan kerääntyminen ja sen siivoaminen tekee hyvin pesäeroa alkuperäiseen tartuntapakan veivaukseen ja kuivumisvaara ja sitä kuvaavat pelaajien vesimittarit ovat sekä temaattisesti että mekaanisesti toimivia. Peli onkin temaattisesti erittäin osuva. Paras trilogian peleistä tähän asti, mutta saa nähdä, onko tuleva Forbidden Jungle mistään kotoisin.
3. Concept
Tämä peli tuli hankittua viime vuonna uudelleen kokoelmiin ja se kannatti. Concept on edelleen erinomainen perheaktiviteetti ja valitettavan aliarvostettu ”peli”. Meillä vanhin lapsi on jo niin iso, että hän innoissaan selittää sanoja ja opettelee samalla pelin nyansseja ja mahdollisuuksia. Tästähän on olemassa myös lastenpeliversio Concept Kids: Animals, mutta ihan hyvä että sitä ei koskaan hankittu. Erot ovat lopulta aika pieniä ja kunhan lapsi osaa lukea, peruspeli toimii ihan hyvin.
2. Dominion – Killat
Mitä ihmettä, taas yksi lisäosa!? Ei sinällään ihme, sillä 2013 oli minulle lisäosien aikaa. Reittauksista peräti kolmasosa on pelkkiä lisäosia. Killat on monen mielestä hieman tylsä Dominion-lisäosa – se ei tuo mukanaan mitään järisyttävän uutta, minkä vuoksi se ei varmaan saa samanlaista rakkautta kuin jotkut toiset lisäosat. Pienen pakkauksen lisäreistä tämä on kuitenkin paras ja kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin herttainen ja toimiva. Kolikot on helppo selittää ja ne toimivat hyvin jo ensikertalaisten kanssa pelatessa ja joistakin korteista voi maksaa ylihintaa, mikä on edelleen kiehtova idea.
1. Escape: The Curse of the Temple – Expansion 2: Quest
Minulle vuoden 2013 paras peli on ehdottomasti Escape: The Curse of the Temple –reaaliaikapelin toinen lisäosa. Escapeen on tullut vuosien saatossa useampi lisäri ja kymmenittäin pieniä ”Queenie”-promoa. Quest on silti edelleen niistä selvästi paras ja samalla yksi tärkeimpiä lisäosia kautta aikojen, sillä ilman sitä peruspeli on nopeasti nähty. Lisäosan mukana tulevat tehtävät tekevät pelistä hyvällä tavalla vaikeamman ja niiden avulla peli on helppo tasapainottaa sopivaksi eri peliporukoille. Myös mukana tulevat hahmot tuovat peliin vaihtelua sekä lisää hektisyyttä ja taktista sekoilua.
Veeti
2013 on itselleni vielä niitä vuosia, kun lautapeliharrastus oli alkutekijöissään, ja moniin tämän vuoden peleihin on tullut tutustuttua vasta jälkikäteen. Kovia nimiä tällekin vuodelle on osunut, ohessa omat suosikkini!
Eldritch Horror
Eldritch Horror on FFG-suurpelien malliesimerkki: Cthulhu-teema, miljoona erilaista korttipakkaa ja tokenia, järkyttävä määrä lisäosia, suurehko pelaajamäärä ja valtava kesto. Eldritch Horror ei nykyisellään juurikaan pääse pelipöytään, mutta omalla harrastusurallani se on silti minulle merkittävä peli ensimmäisenä tämän kokoluokan pelinäni. Tokeneiden lajittelu viehelaatikkoon, soolopelien kokeilut ensimmäistä isompaa pelikertaa odotellessa ja korttipaljous herättävät minussa edelleen lämpimiä muistoja.
Sushi Go
Sushien draftaaminen on pirun hauskaa. Tämä kevyt kortinvalintapeli on meidän perheessä ehdoton vakiopeli jokaisessa peli-illassa ja ihan muutoinkin. Valintojen merkitys usealla kierroksella, kiva teema ja sopivat kaverin häirintämahdollisuudet tekevät Sushi Go!:sta pelin, joka on helppo oppia, mutta jossa on sopivasti syvyyttä moniin pelikertoihin. Myöhempi Sushi Go Party! on ehkä definitiivinen versio tästä pikkupelistä, mutta alkuperäinen pieni peltilaatikko on erinomainen peli itsessäänkin.
Boss Monster
Kahdeksanbittistä estetiikkaa, videopeliviittauksia ja korttikikkailua, mikäpä sen parempaa? Boss Monster lisäosineen on videopelaajan unelmapeli kevyenä korttipelinä, jossa pelaajat rakentavat sankarien turmaksi koituvaa luolastoa. Ansoja ja hirviöitä keräillessä kaverin sabotoiminen on yhtä tärkeää kuin oman luolaston rakentaminen, ja varianssia syntyy jatkuvasti. Kevyiden pelien osastolla Boss Monster on tervetullut lisä kirjastoon, vaikka en olekaan kaikkia sen lisäosia hankkinut.
Two Rooms and a Boom
Kaksi huonetta ja pommi on virkistävä ihmissusimuunnelma, jossa kahteen joukkueeseen jaetut pelaajat asetetaan kahteen huoneeseen. Kuhunkin huoneeseen valitaan johtaja, jotka vaihtavat kolmen kierroksen ajan huoneisiin jaettuja pelaajia keskenään. Sinisen tiimin presidentti ja punaisen tiimin pommimies ovat avainpelaajia, sillä kolmen kierroksen jälkeen tarkistetaan, ovatko he samassa huoneessa. Punainen joukkue voittaa saamalla pommin ja presidentin samaan huoneeseen ja sininen tiimi pyrkii pitämään heidät erillään. Henkilöllisyyksien selvittely, tiukka aikaraja ja lukuisat erikoisroolit tekevät tästä tiiviin ja hauskan sosiaalisen päättelyn pelin, jota on mainiota pelata isommissa tapahtumissa.
