Martinex eli Peliko toimitti kolme lastenpeliä testiin. Katsotaan miltä ne vaikuttavat ja jaksavatko aikuiset istua niiden äärellä muuta kuin lapsensa takia.
Cobra Paw
Pelin kesto: 5–15 min.
Ikäsuositus: 6+
Pelaajamäärä: 2–6 ninjaa
“Cobra Paw -tekniikkaa ei voi opettaa, se täytyy löytää itsestään”
– Mestari Miau
Cobra Paw ei ole ihan puhdas lastenpeli, vaan alunperin Bananagramsin julkaisema nopeuspeli, joka toimii myös aikuisten kanssa party-osaston pikafillerinä. Heksan muotoinen oranssi pelilaatikko kiiltopainettuine ninjakissoineen nappaa kyllä huomion. Sisällä olevaan pahvilokerikkoon on upotettu kaksi suurta noppaa ja japanilaistyylisillä merkeillä koristeltuja muovilaattoja. Kaikki on mustaa, ninjoja nääs.
Joissain laatoissa on kaksi samaa, mutta useimmissa kaksi keskenään erilaista merkkiä. Kahdessa kuusitahoisessa nopassa toistuvat samat merkit. Laatat levitetään pöydän keskelle kaikkien ulottuville, ja joku heittää noppaa. Nopista tullutta merkkiparia vastaa aina vain yksi laatta. Se joka ehtii koskemaan siihen sormellaan ensimmäisenä saa sen eteensä. Myös kaverin edestä voi laatan napata jos ehtii. Ekana kuusi laattaa napannut voittaa.
Peli on siis äärettömän simppeli nopeuskisa. Mutta… markkinointiosasto on tehnyt läksynsä. Ninjakatti-teema on upotettu peliin niin hauskasti, että tätä on pakko kokeilla kun sen pöydässä näkee. Cobra Paw on ninjakattien kamppailuturnauksen nimi ja perustuu pahan Phee Leijonan ja hyvän Mestari Miaun väliseen legendaariseen taistoon. Muovilaatat ovat itse asiassa tassudo-kiviä ja nopat kisutsu-kiviä. Kolmas pelikomponentti on taistelutahto. Miau!
Kaikessa yksinkertaisuudessaan Cobra Paw on jotenkin mystisesti suupielet ylöspäin nostava kokonaisuus. Suomen- ja ruotsinkielinen ohjelappu on pieni pettymys mukana tulevaan englanninkieliseen verrattuna. Se on turhan pieni ja sekavasti toteutettu vuorotellen hämärästi suomea ja ruotsia. Käännöstyö itsessään oli hauskasti kirjoitettu. Englanninkielinen ohje on paksumpaa kartonkia ja miellyttävämpi lukea.
Muuten komponentit ovat oikein hyvät ja osat pysyvät insertissä hyvin. Peli näyttää hyvältä, ja sen oppii hetkessä. Tällaisia pelejä marketeissa pitääkin olla. Toisaalta näitä nopeuskisoja on lastenpeleissä ihan liikaa ja niissä toiset (lue: isommat) ovat lähes poikkeuksetta muita parempia. Jos kuitenkin perheessä on tasaväkisiä kisaajia ja nopeuspelejä ei pursu jo hyllystä yli, niin tämä on oikein passeli tyylisuuntansa edustaja hauskalla teemalla.
Muumit hippasilla
Pelin kesto: 15 min.
Ikäsuositus: 4+
Pelaajamäärä: 2–4
“Muumit haluavat leikki’ hippaa, sinun kanssasi! Peli toimii 3 x 1.5V LR44/AG13 paristoilla. Eivät sisälly pakkaukseen.
– Pelin kannen teksti
Minun ja Muumien hippaleikin alku ei näyttänyt ruusuiselta. Peli makasi hyllyssä viikkoja ja pohdin pitkään, voiko se olla pattereiden metsästämisen arvoinen. Sitten ihmeen kaupalla löysin tarvittavat patterit varastosta. Näitä tuskin löytyy joka taloudesta valmiina.
Patterit kuuluvat yhdestä isosta napista koostuvaan laitteeseen, joka päästää rutisevaa tikitystä satunnaisen ajan 30–60 sekunnin välillä. Kun tämä maailmanlopun ääni alkaa kuulua, paikalle saapuu kuin taikaiskusta 1–4 alle kouluikäistä lasta. Kokeile, jos et usko.
Näiden lapsosten eteen arvotaan isoja muumihahmoja sisältäviä laattoja: on Mammaa, Pappaa, Nuuskamuikkusta, koko kööri. Kaikki saavat myös kolme “hienoa kiveä”. Pöydän keskellä on korttipino, jossa on laattojen kuvitusta vastaavia hahmokuvia. Aikapommi laitetaan tikittämään ja nuorin kääntää pakan päällimmäisen kortin esiin. Hänen on laitettava se vastaavan laatan eteen. Se pelaaja, jonka laatta tämä oli, on nyt hippa. Hän kääntää seuraavan kortin hakee sitä vastaavan laatan ja hippa ehkä vaihtuu, jollei ollut oma laatta.
Tämä jatkuu, kunnes kello sanoo “wwwvvviooouuuu!” ja se, joka oli sillä hetkellä hippa, menettää yhden kiven. Muut jatkavat. Se pelaaja, jolla on viimeisenä kiviä jäljellä, on voittanut hippaleikin.
Muumit ei meillä ole mikään iso juttu. Hädin tuskin erotetaan kaikki ne pirun tiivitaavit toisistaan. Mutta se tikittävä härpäke, voi luoja! Olen kuin Sean Connery Kultasormen lopussa purkamassa pommia. Se Tuutikki pitää saada kädestä pois valoa nopeammin, sillä ihan kohta posahtaa ja vapaa maailma on historiaa.
Kuusivuotias ei tiedä Bondista mitään, mutta muumit ja tikittävä härpäke uppoavat ihan kympillä. Pelataan taas!
Wooop Wooop
Pelin kesto: 20 min.
Ikäsuositus: 4+
Pelaajamäärä: 2–4
Viime vuonna ilmestynyt palomiespeli Weeeooo Weeeooo on saanut veljen, Wooop Wooopissa potra poliisimies ajelee pelilaatikosta syntyvällä maijalla ympäri kyliä pidättämässä pitkäkyntisiä. Täytyy sanoa heti alkuun, että tässä pelissä on leluarvo kohdillaan. Laatikosta paljastuvat pyörät ja istuinpenkit, joilla boksista syntyy nopsaan poliisiauto. Hymyilevä “poliisimies-figu” on myös tarpeeksi iso leikkeihin ilman hukkumisvaaraa.
Wooop Wooop on käytännössä viritelty muistipeli. Keskiössä ovat talolaatat, jotka levitetään pöydälle kortteleiksi. Näiden toisella puolella on rosvojen kuvia, aina pareittain. Lisäksi on kaksi noppaa, sekä donitsi- ja virkamerkkilaattoja.
Vuorossa oleva pelaaja heittää noppia, jotka vaikuttavat siihen mitä poliisimies-pate voi vuorollaan tehdä: tuleeko donitsitauko, kiireellinen tehtävä, takaa-ajo vai kenties oikein suurhälytys? Varsinaisten poliisihommien osuessa nopista kohdalle poliisimies ajaa autollaan kääntämässä talolaattoja rosvopuolilleen. Jos tulee samanlainen konnapari vastaan, voi laatat huristella edessään olevan sellilaatan alle. Välillä voi saada tunnustuksena virkamerkin hyvästä pidätyksestä. Kun kaupunki on turvallinen (korkeintaan neljä laattaa jäljellä pöydällä) peli loppuu ja eniten laattoja – rosvoja, donitseja tai virkamerkkejä – kerännyt voittaa.
Kuten sanottua, pelissä on aika hauskat komponentit. Noppiin pitää itse liimata tarrat, mikä on aina huono juttu: ne menevät helposti vähän väärään kohtaan ja sormet kuluttavat ne nopeasti rumiksi ilman jonkinlaista suojalakkausta. Toinen pelin ongelma juontaa pelilaatikon kekseliäästä käytöstä. Autolla pitäisi sääntöjen mukaan huristella talojen välissä. Tuo pelikoppa on vaan niin suuri, että meillä pelille ei tahtoisi edes suuri ruokapöytä silloin riittää. Käytännössä siirryimme nopeasti siirtelemään pelkkää poliisimiestä ja pian sen jälkeen sekin jäi. Harrastajanäkökulmasta pelilaatikon säilyttäminen pyörien kanssa on myös vähän haastavaa, sen päälle kun ei pelikaapissa uskalla pinota mitään, jotta pyörät eivät irtoa tai väänny.
Pelikerhossa lapsikatras ei pelille oikein lämmennyt. Paljon ikäisekseen pelanneille 5–6-vuotiaille peli oli ihan liian kepeä. Luulen, että pelin ikähaitari on pelaavissa perheissä ennemminkin 3–4 vuotta. Meidän peliporukoissamme peli ei nyt kunnolla toiminut, mutta en yhtään epäile etteikö vähän nuoremmalle ja vasta ensimmäisiä peliaskeleitaan ottavalle lapselle Wooop Wooop voisi olla sopiva valinta.
Wooop Wooopissa on yritystä, mutta tämän genren paras edustaja on mielestäni edelleen Reiner Knizian Lohikäärmeiden aarre, joka on lapsesta tosi jännittävä ja aikuinenkin jaksaa pelata.
Loppukaneetti
Pelikolmikko osoittautui lopulta odotettua paremmaksi. Cobra Pawia voi jopa aikuisten kesken välillä heittää erän pelien välissä, koska se on vähän katu-uskottavampi kuin vaikka samanhenkinen Halli Klack.
Muumit hippasilla oli paperilla joukon huonoin esitys, mutta sitä lapset rakastavat kaikkein eniten. Aikuisellekin tämä menee hauskana ja jännittävänä välipalana, ainakin jos ei joudu kovin montaa erää lasten vaatimuksesta tahkomaan putkeen.
Wooop Wooopille ei testiviikkoina löytynyt vielä siitä kiinnostunutta kohderyhmää, se on luultavasti rajattu 3–4-vuotiaisiin.
