Uutiskatsaus 3.2.2025: Lautapelien kunniagalleria

Lautapeliharrastusta värittää jatkuva uuden tavoittelu: Mitä Essenin messuilla on tänä vuonna julkaistu? Mitäs uutta peliä sitä pelaisi? Mistä sitä tällä hetkellä pöhistään?

Harmillisen vähän puhutaan lautapelien kulttuurisesta merkityksestä, vaikka lautapelit ovat osa kulttuurihistoriaa siinä missä elokuvat ja kaunokirjallisuuskin. Missä viipyy 1001 Boardgames to Play Before You Die -opas? (Päätoimittajan huomio: James Lowderin Hobby Games: The 100 Best vuodelta 2007 oli hyvä yritys.)

Siksi suhtauduin suurella ilolla BoardGameGeekin tammikuiseen Hall of Fame -julkistukseen. Viimeinkin menneiden vuosikymmenien lautapelit nostetaan sille jalustalle, jolle ne kuuluvat. 

Jalustalle noston tulee edellyttää sitä, että peli kestää aikaa. Onkin hyvä, että Hall of Fameen on valittu vain yli 10 vuotta vanhoja pelejä. Pelien merkittävyyteen on saatu nyt tarpeeksi perspektiiviä, eikä listalle eksy mitään tähdenlentopelejä. 

Merkittävien pelien ohella lista on myös esimerkillinen luotaus historian merkittävimpiin lautapelisuunnittelijoihin: Sid Sackson, Richard Garfield, Reiner Knizia, Wolfgang Kramer, Uwe Rosenberg, Stefan Feld, Vlaada Chvátil… Aikamoinen suunnittelijoiden Kuka kukin on -luettelo.

Mutta itse peleistä. Kuinka hyvä lista lopulta on? 

Lyhyesti: varsin hyvä. Hall of Fame antaa kelpo tiivistyksen siitä mistä lautapelipiireissä on puhuttu menneinä vuosikymmeninä. Lista on toisaalta kovin moderni ja europelikeskeinen. 25 pelistä vain viisi on julkaistu ennen 1990-lukua. Tämä on ymmärrettävää, mutta pelihistorian kannalta kapeaa tulkintaa. Mutta koska kyse on BoardGameGeekin listasta, eikä lautapelimuseon historiallisesta arkistosta, niin katsottakoon tätä sormien läpi.

Lähes kaikki 25 peliä ovat tälläkin hetkellä BGG:n parhaiden pelien listalla kohtuu korkeilla sijoilla. Pois lukien Diplomacy, jonka sijoitus on 800. kieppeillä ja Catan, jonka sijoitus on 500. huonommalla puolella. Mistään historiallisista kuriositeeteista ei siis pelkästään ole kyse.

Kaikki merkittävät peligenret ovat edustettuina: huutokauppapelit, laattojenasettelut, aluehallinta, sivilisaatiopelit, talouspelit, työläistenasettelu, pakanrakennus, yhteistyöpelit ja niin edelleen. Sotapelejä ei listalla näy, mutta Twilight Struggle täyttää osin sen tarpeen. 

Hall of Fame -lista painottaa innovatiivisuutta ja uusien mekaniikkojen luomista. Niinpä joukossa on pelejä, joiden esittelemät mekaniikat on myöhemmissä peleissä toteutettu kieltämättä paremmilla tavoilla. Tienraivaus on siis oleellisempaa kuin täydellinen lopputuote. 

Tämä huomio koskee erityisesti Caylus’ta. Caylus on tunnetusti ensimmäinen työläistenasettelupeli, mutta ei kovin suosittu enää tänä päivänä. Sen syrjäytti nopeasti Agricola, joka on edelleen relevantti, vaikka se lähinnä jalosti Caylus’n mekaniikkoja eteenpäin. Ymmärrän Caylus’n roolin työläistenasettelun pioneerina, mutta olisin silti valinnut pelkästään Agricolan listalle.

Listan suurimpana puutteena näen isojen temaattisten, niin sanottujen “ameritrash”-pelien poisjäännin. Erityisesti Twilight Imperium ja Arkham Horror kuuluisivat listalle ehdottomasti. Twilight Imperiumin eeppisellä avaruussodalla on intohimoiset faninsa, ja Arkham Horror on osaltaan synnyttänyt koko H. P. Lovecraftin tuotantoon perustuvien pelien buumin. Luulen, että molempien pelien kohdalla ongelmaksi on koitunut oikean version määrittely. Twilight Imperiumin kolmatta painosta (2005) ymmärtääkseni pidetään vaikutusvaltaisimpana, kun Arkham Horrorinkin suurin suosio tuli pelin myöhemmästä 2000-luvulla julkaistusta versiosta. 

Power Gridin valinnasta en ole aivan vakuuttunut. Suosittu peli se tottakai on, muttei se ole aikanaan esitellyt mitään uusia mekaniikkoja, eikä sen merkitys näy juuri nykypeleissä. Saman kritiikin antaisin myös Concordian valinnalle: perustelu “simple but engaging design shows that complex play doesn’t require complicated rules” on hieman ontuva.  

Ja pakko se suurin synti on nostaa esille: Puerto Rico. Peli piti aikoinaan BGG:n ykkössijaa hallussaan monta vuotta, popularisoi roolienvalintamekaniikan saaden edelleen uusintapainoksia, mutta silti sitä ei nähty Hall of Fame -valinnan arvoiseksi. Selityksen on pakko olla ikävän poliittinen: Puerto Ricon vanhahtava kolonialismiteema. Ymmärrän, jos näin on, mutta lautapelihistorian kannalta Puerto Rico ansaitsisi paikkansa kaanonissa.

Hall of Famen on tarkoitus laajentua ja uusia pelejä on tarkoitus lisätä tipotellen vuosittain. Mitä listalle voisi olettaa lisättävän tulevaisuudessa? 

Puuttuvia merkittäviä peligenrejä ovat ainakin modernit peliharrastajien partypelit, legacypelit ja koneistonrakentelupelit, jotka hyödyntävät isoa uniikkien korttien pakkaa. Näitä genrejä edustaisivat parhaiten Codenames, Gloomhaven tai Pandemic Legacy ja Terraforming Mars. Saapi nähdä löydämmekö ne Hall of Famesta tulevina vuosina.  

Mutta sitä ennen nauttikaamme tästä määritellystä lautapelikaanonista. Pelivalinnat herättävät varmasti keskustelua, niin kuin näkyy. Kulttuurin tuleekin synnyttää mielipiteitä ja laajentaa näkemyksiä maailmasta. Nyt onkin hyvä hetki laajentaa omaa pelitietämystä, ja tutustua tunnustettuihin klassikoihin. 

Itseltäni listan 25 pelistä ovat pelaamatta 1830, Civilization, Acquire, Diplomacy, Through the Ages ja Cosmic Encounter. Näistä vain Through the Ages ja Acquire ovat sellaisia, joita todella haluaisin pelata. En kieltäytyisi Diplomacy-sessiosta, mutta tuskin se ajallisen panostuksen arvoista olisi. Pelisivistyksen kannalta 18XX-peleihin tutustuminen olisi oleellista, mutten tiedä onko 1830 siihen paras mahdollinen aloituspiste. 

Mieltä avartavia pelitavoitteita on siis varmasti edessä. Lautapelit.fi:n Tampereen myymälä nostikin jo tiloissaan hienosti esiin Hall of Famen pelejä, joten otetaan siitä mallia. Olkoon vuoden 2025 tavoite lautapelien kulttuurihistorian kunnioittaminen. 

Vuoden ensimmäinen pelikuukausi on takana ja se on ollut kova! Kun lasken myös BGA:ssa pelatut pelit, pelasin yhteensä 254 erää kaikkiaan 80 eri peliä! Tämä on hurja määrä. Ilman nettipelejäkin pelikertoja on 132, joka on edelleen paljon!

Uusia pelejä tuli 11, tämäkin on paljon.  Erityisesti sen takia että vihaan uusien pelien opettelua. Tiedän että minulle on kamalaa opettaa pelejä, kiitos kärsivällisyydestä niille, jotka jaksavat! Olen paljon parempi selittämään sääntöjä kuin kuuntelemaan. Uudet pelit olivat: Squishmallows Squish Squash, Prey Another Day, Rainforest, Café Baras, Slide, Trio (arvostelu tulossa!), Villagers, Coffee Rush, Floral sekä kaksi ystäväni Miksun kehittelemään prototyyppiä. 

Uutuuksista Rainforest ja Café Baras löivät läpi ensimmäisellä pelikerralla. Rainforestin pistin tilaukseen samantien ja Café Barasin ostin neljän pelatun kortin jälkeen. Café Barasta pelasimme ystävien kanssa ja pelin omistanut kaveri sanoi että laittaa pelin myyntiin. Hänkin pelasi ensimmäistä kertaa, mutta oli ostanut pelin facen lautapelikirppikseltä vain koska tahtoi sitä kokeilla ja arvasi että saa pelin myytyä. Vaan eipä tainnut arvata, että myy pelin saman pöydän ääressä, kun itse pelaa ensimmäistä kertaa sitä, sanoisin että kätevää! Ei ”yv av” eikä ”Voitko ottaa paremman kuvan laatikosta”. Tosin täytyy sanoa, että Facebookin Lautapelikirppiksellä harvemmin on mitään haasteita. Tavara liikkuu siellä mukavan nopeasti eikä kaupoissa ole hämminkiä. Molemmat pelit ostin lähinnä lapsia ajatellen, sen verran helppoja ovat. 

Squishmallows-peli on aika kahjo korttipeli, jossa voi tapahtua ihan mitä tahansa. Tästä on tullut tyttären suuri suosikki, joten tämän äärellä hupsutellaan varmasti paljon jatkossa. 

Prey Another Dayn ostin, koska Nopparalli oli tehnyt mukavan videon pelistä ja CityMarket oli lätkäissyt 10 € alennushinnan pelille. Erittäin hyvä ostos! Jopa mieheni, joka ei pelaa lautapelejä tykkää tästä! Bluffausta ja salaisia rooleja, kunhan et vahingossa näytä kortteja muille peli on hauska ja nopea!

Slide ja Floral ovat mukavia pikkupelejä, eivät aivan loksahtaneet omaan pelimaksun mutta uskon että nämä toimivat monessa eri seurassa. Floral toi omaan mieleen vahvasti Honshūn ja tykkään tässä pelimekaniikasta, jossa peitetään jo pelattuja kortteja osittain.

Coffee Rushia olen halunnut jo kauan kokeilla. Se on niin syötävän ihanan näköinen peli! Tykkäsin peli kokemuksesta paljon. Tässä huomaan hyvin, miten pelin ulkonäkö vaikuttaa pelikokemukseen. Ainoa pettymys oli loppupisteet, joita tuli todella niukasti. Villagers oli ihan mukava korttienlätkintä peli, joka ei vain ole tehtyä minua varten. Vaan ei tämä huono ole, voin ehdottomasti pelata uudelleen jos joku sen eteeni kantaa. Triosta on pian tulossa arvostelu, mutta pikainen kommentti pelistä on, että kyllähän tätä jaksaa pelata! Mukavan helppo ja nopea, toimii hyvin myös perhepelinä. Tykkään, kun säännöissä on helpompi ja vaikeampi muunnelma. 

Prototyyppejä pelaan mielelläni, usein omia, mutta on kiva päästä myös muiden protoja testaamaan. Tiedän, kuinka arvokasta tietoa pelitestauksesta voi saada, joten on ilo auttaa. Saa nähdä, tuleeko Miksun uusista protoista joskus vielä oikeat pelit, lupaan kertoa täällä jos ne myyntiin pääsevät!

Vielä täytyy lopuksi kertoa hauska sattuma! Pelikerholle tuli uusi tyyppi ja hetken kun juteltiin peleistä, kävi ilmi että mehän tunnemmekin jo! Olemme nimittäin viestitelleet peleistä Instagramissa ja seuraamme molemmat toisiamme. Pieni on lautapelien maailma, ainakin Suomessa. Saa aina tulla moikkaamaan ja pelaamaan yhdessä! Osallistun tänä vuonna lautapelien värihaasteeseen Instassa! Tammikuun väri oli valkoinen ja idea on ottaa kuukauden värin mukainen lautapelikuva. Hyppää mukaan haasteeseen! #rainbowboardgames

Kuukauden pettymys. Pääsin vihdoin testaamaan Trekking Through Historya. Ennakolta vähän jännitin, miten peli oikein osuu peliporukalle, kun kuulopuheiden perusteella vuorovaikutus olisi valitettavan vähäistä. Tämä ei kuitenkaan ollut pelin suurin ongelma ja varsinkin laatikkoa avatessa pelot hetkeksi unohtuivat – sisältö oli yltiöpramea. En jotenkin hoksannut, että mukana on hienot, muoviset resurssimerkit ja neopreenimatto, mutta kyllä kelpasi.

Olin selvästi kolminpelimme heikoin lenkki, sillä sössin ja nollasin aikajanani vähän liiankin usein ja päädyin ihan ansaitusti viimeiselle sijalle. Tämä nyt ei sinällään haittaa, vaan ongelmaksi nousi ennemminkin pelin yllättävän totinen luonne. Alku lähti liikkeelle hyvin ja vuorot etenivät joutuin, samalla vitsejä heittäen. Vaan mitä pidemmällä peli eteni, sitä vaitonaisemmaksi se muuttui. Puheensorina asteittain hävisi ja pelaajat lähinnä tuijottelivat omia korttirivejään.

Aikaa upposi reilu tunti ja olo oli vähän pöllämystynyt. Emme ole sellaisia kovin tosissaan pelaavia AP-nysvääjiä, mutta Trekking herätti jotenkin meissä kaikissa huonot puolet esiin ja pelaamisesta tuli kuivaa ja ankeaa. Lisäksi vaikka olen aina pitänyt aikaradasta vuorojärjestyksen kertojana, niin nyt kaikki unohtelivat, kenen vuoro oikeastaan aina oli. Huono päivä kenties.

En siis tätä enää meidän peli-iltoihin tuo, mutta voisin joskus testata tätä kahdestaan. Vähän vain pelkään, että korttirivi ei välttämättä silloin uusiudu tarpeeksi.

Kuukauden klassikko. Löysin ”lautapelivarastosta” noin 8 vuoden hiljaiselon jälkeen taas Mallorcan. Ennen varastoimista peliä tuli pelattua paljon, mutta nyt lähinnä pohdin, onko aika kullannut muistot vai vieläkö pelissä riittää potkua. Kyseessä on siis Vuoden strategiapeli -voittaja 15 vuoden takaa ja tittelistä huolimatta selvästi perhepelitasoa: kerätään hedelmiä aika näppärällä rondelilla ja ostetaan sitten niillä laudalla olevia laattoja, siinä se. En ole raaskinut tästä luopua, kun Suomessa käytettyjä kappaleita on saanut pilkkahintaan, joten pelin jälleenmyyntiarvo on olematon. Onneksi en luopunut, on tämä edelleen rautainen peli.

Puolison kanssa pelasimme peliä kolme kertaa ja erät ovat olleet joka kerta aika tiukkoja. Erityisen muistettava kerta oli se, kun molemmat keskittyivät vähän eri asioihin. Vaimo keräsi taktisesti hedelmälaattoja niin, että aina kun yhden alueen viimeinen laatta ostettiin, hän nappasi siitä jaettavan bonuksen (sen saa se pelaaja, jolla on laatoissaan eniten bonuksessa näkyviä hedelmiä). Itse taas pyrin ostamaan täysiä laattasettejä, sillä niistä saa oman bonuksensa ja samalla estämään puolisolta settien tekemisen. Lopuksi pistemäärät olivat 63–64 eli voitin vain pisteen erolla.

Mallorca on edelleen erinomainen esimerkki vanhan koulukunnan perhepelistä. Kauniit puuosat, olematon teema, mutta rakenteeltaan hyvällä tavalla mekaaninen ja terävä. Rondelilla liikkuminen on yksinkertaisen nerokasta ja pelaajien niin halutessa melko intensiivistä toisen kontrollointia. Pelissä on sopivasti touhuttavaa koko perheelle ja harrastajillekin se venyy sellaiseksi päätöksiä vaativaksi ”filleriksi”. Vahva ostohoususuositus, näitä saa vielä poimittua suht halvalla mistä vaan.

Kuukauden hitti. Pulmamaiset laattojenasettelut ovat genrenä nyt yhtä kovassa huudossa kuin polyominopelit 10 vuotta sitten tai kupongintäyttöpelit viisi vuotta sitten. Ennen testaamista siis ihan aiheesta epäilin, voisiko Harmonies tuoda genreen oikeastaan mitään uutta. Epäilykseni oli ihan oikea, eihän se tuokaan, mutta toimiihan tämä hyvin. Vähän jäi joka pelikerralla sellainen tunne, että tuli keskityttyä välillä jopa liikaa kortteihin, kun pelkästään maamerkkien rakentelusta sai toisinaan enemmän pisteitä. Tietty taitava pelaaja rakentaa samaan aikaan molempia, mutta minulla se onnistuu vain paikoitellen. Pistemäärät ovat jääneet muistaakseni aina selvästi alle sadan eli petrattavaa jäi vielä. Nature’s Spirit -kortit jäivät myös korkkaamatta, ne kyllä vaikuttavat erittäin hyvältä lisältä.

Jos aletaan vertailemaan, miksi Harmonies on nyt sitten parempi kuin Cascadia, Calico tai vaikkapa Akropolis (tai en tiedä, Akropolis on kyllä todella hyvä…), niin syitä on muutama. Pidän siitä, että rakennettava alue on rajattu, eikä lähde aivan valtoimenaan rönsyilemään. Nautin tallaisesta haasteesta, vaikka panokset eivät ole niin suuret ja kohtalokkaat kuin vaikkapa Calicossa. Lisäksi kun peli loppuu alueen täyttämiseen, voi omalla täyttötyylillä kontrolloida sitä, milloin peli loppuu.

Pidän myös siitä, että pelin pistetavoitteet ovat muutaman kerran toteutettavissa korteissa – niillä voi kikkailla vain hetken, kunnes ne vaihdetaan jälleen uusiin ja samalla niiden tulojärjestys tuo peliin tarpeeksi satunnaisuutta, ettei pelaaminen ole turhan totista. Cascadia on minulle aina ollut sellainen peli, jossa pitäisi rakentaa aluettaan alusta saakka määrätietoisesti niin, että pistetavoitteet risteävät kauniisti keskenään. Myös Harmoniesista löytyy osittain tämä puoli, mutta koska tulevaisuuden kortteja ei voi ennustaa kovin pitkälle, niin välillä täytyy vain mennä fiiliksellä.

Tämä lähti ehdottomasti ”voisipa melkeinpä ostaa” -listalle, mutta toisaalta kuinkakohan monta samantyylistä peliä oikein enää tarvitsen? Ehkä jos markkinoille saapuisi vielä yksi vastaava peli, jossa loppupisteytys olisi napakampi, niin se kyllä kiinnostaisi. On perin tylsää hiljentyä pelin lopussa viideksi minuutiksi tekemään kirjanpitoa.